Saaliina Kuuban kaduilla

Kymmenen päivää Kuubassa meni nettipimennossa ja nyt olen taas sivistyksen parissa Kanadassa. Nettiä olisi kyllä ollut tarjolla, mutta se oli niin monen mutkan kautta, että päätin ottaa breikin kännykänkäytöstä.

En ollut varannut asumusta Kuubasta, koska halvimmat Casat eli taviskuubalaisten kotinurkista vuokrattavat huoneet olisi halvimmillaan paikan päällä. Lentokentällä tapasin kuitenkin saksalaisen pojan, joka oli varannut huoneen kahdella sängyllä, joten tuttuun tapaan kutsuin itseni hänen mukaansa. Päätimme jakaa huoneen, joka olikin huone parisängyllä. Normaalioloissa sängyn jakaminen ventovieraan kanssa aiheuttaisi  puistatuksia, mutta normaaliolot on ollut ja mennyt.

Ensimmäisenä iltana kävi jo selväksi, että Kuuba olisi selkeästi erilainen kuin muut maat. Liikenne on vanhoja jenkkiautoja ja kuplia. Mainoksia ei näy missään, rakennukset on vanhoja ja usein rapistuneita ja kun kysyimme Casan rouvalta kelloa, hän avasi radion, odotti hetken ja ääni radiossa kertoi kellonajan. Eikö Suomessakin ollut Neiti Aika joskus muinoin?

Kuuba on köyhä maa, mutta sitä ei heti huomannut. Kukaan ei kerjännyt kadulla eikä lapsityöläisiä näkynyt missään. Kaikki lapset ilmeisesti käyvät koulua ja koulutus on arvostettu asia. Ja vaikka ihmiset ovat köyhiä, on Kuuba silti melko turvallinen paikka. Ilmeisesti sanktiot varkaudesta on kovat. Ainut, mitä kuulin muutamilta turisteilta varastettavan, on sandaalit uintireissun aikana.

Köyhyyden huomaa kuitenkin ruoassa. Missään en ole saanut niin pahaa ruokaa kuin Kuubassa. Tietysti söin taas halvimmissa paikoissa, mutta se yksi aamiainen, jonka söin ihan oikeassa ravintolassa, oli samaa settiä. Hedelmät olivat mädäntymispisteessä ja maistuivat sipulilta, leipä vanhaa ja rutikuivaa eikä munakaskaan maistunut ihan normaalilta. Paras ruoka, mitä olen syönyt on pakastepizzan makuinen pizza ja kuiva pasta pienellä kastikemäärällä. Toisaalta ne maksavat 0,50 euroa, että kyllähän niillä elää. Viimeiset viikot minun standardi ruoalle onkin ollut vain, se, että se on halpaa ja sillä elää.

Oma lukunsa Kuubassa on myös miehet, he ovat ylivoimaisesti ärsyttävimpiä kuin missään muualla. Jos Jamaikalla luulin miesten olevan kovia huutelemaan, olivat he kissanpentuja verrattuna kuubalaisiin. Ihan jatkuvalla syötöllä sai huuteluja, ei mennyt kuin 15 sekuntia kun yksi lopetti ja toinen aloitti. Huutelut olivat seksuaalissävytteisiä, viheltelyä, pusutteluääniä ja jopa sihinää. Kun siihen ei reagoinut, huutelu paheni. Jos siihen reagoi, huutelu paheni. Koskaan ei voinut voittaa. Vaikka sanoin, etten puhu espanjaa, miehet silti kulki vieressä puhuen ties mitä espanjaksi. Yksi päivä komensin yhden miehen pois kimpustani elekielellä, kuin lapsen. Ne jotka puhuivat englantia, sentään lähtivät helposti matkoihinsa yhdellä kehoituksella. En ihmettelisi,  jos feminismi olisi saanut alkunsa Kuubasta. Sen verran miesvihaa alkoi kertymään, kun oli pelkkä lihanpala kadulla.

Ekat päivät vietin Havannassa pyörien, mutta kaupungin melu ja saastaisuus alkoi ahdistaa, joten siirryin Tridinadiin, pieneen rannikkokaupunkiin. Kaupungin kaduilla velloi turistimassat, joten oikeaa Kuubaa ei siellä päässyt näkemään. Kauniita vanhoja ja värikkäitä rakennuksia sitäkin enemmän. Kaupunki oli myös tietysti kalliimpi kuin Havana ja olinkin pulassa käteisvarojeni kanssa. Koska en halunnut nostaa rahaa suurien nostomaksujen takia, elin hyvin tiukalla budjetilla viimeiset päivät. Jokainen sentti oli tarkalleen laskettu. Söin alle eurolla päivässä, jonka kanssa sain kyllä kolme ateriaa, mutta se tarkoitti pizzaa ja pastaa aamupalaksi, lounaaksi ja illalliseksi. Elämäni pizzakiintiö taitaa olla nyt täynnä.

Tridinadissa ollessani alkoi yhtenä iltana ukkosmyrsky, kun olin menossa kotiin päin. Casani sijaitsi pitkän kujan päässä ja kesken matkaa sähköt menivät poikki ja tuli pilkkopimeää. Onneksi salamoi niin paljon, että löysin jotenkuten oikealle ovelle. Sisällä vastassa odotti pimeässä seisovat casan rouvat, jotka alkoivat huutaa jotain espanjaksi. Sain selitetyksi kuka olen ja rouvat rauhoittuivat. Sähköt tuli takaisin ja huomasin rouvien puristavan käsissään suuria lihaveitsiä. Tilanne oli niin koominen, etten edes tajunnut miettiä, olisiko itsekin pitänyt itsekin varustautua veitsellä yötä vasten. Koko yön satoi kaatamalla ja ukkosti niin kovin, että tuntui kuin koko taivas olisi revennyt. Muutaman kerran salama kuulosti osuvan johonkin lähelle. En ole koskaan kokenut 12 tuntia kestävää ukkosmyrskyä. Aamulla herätessäni tavarani lattialla uivat vedessä. Pyykit, jotka olivat kuivumassa kylppärissä valui vettä. Onneksi nukun puhelimen, tabletin ja rahojen kanssa. Muuten nekin olisivat nyt mennyttä.

Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja poljin 10km rannalle. Matka oli mielenkiintoinen. Tien varrella kulki lehmiä vapaana, välillä minut ohitti hevoskärry, jossa soi salsamusiikki, välillä miehet ohittivat skoottereilla sihisten ja viheltäen ja rantatielle päästyäni sain varoa kymmeniä rapuja, jotka kulkivat tien poikki. Löysin pienen rannan, jossa fillarin parkkeeraaminen maksoi euron. Olin aamukymmeneltä ainoa turisti ja oli ihanaa saada koko ranta itselle. Välillä rannan omistajaukko toi hienoja kiviä tai kuolleita kaloja näytille ja vertaili omaa tummaa ihonväriään omaani, josko olisin jo tarpeeksi ruskea.

Casa Tridinadissa

Vaikka Kuuba oli mielenkiintoinen, viimeiset päivät siellä odotin vain poispääsyä. Miesten käytös ja huono ruoka alkoi vain kyllästyttämään. Olisin varmasti nauttinut ajastani enemmän, jos olisin ollut siellä jonkun kanssa. Tapasin kyllä paljon muita reissaajia, joiden kanssa vietin aikaa ja seurassa ollessa miesten huutelutkin oli vähäisiä. En kuitenkaan ollut ainoa, joka koki muutaman päivän Kuubassa riittävän. Monet muut reissarit olivat varanneet useita viikkoja Kuuballe ja yhden viikon jälkeen moni oli aikaistamassa lentoaan pois. Paikallisten yritykset nyhtää kaikki rahat turisteilta ja jatkuva häiritseminen kaduilla kävi monen hermolle.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että koin Kuuban nyt, vielä kun se on melko alkuperäinen. Nyt kun jenkkituristeilla on pääsy maahan ja kuubalaiset ovat luonnollisesti heidän rahojen perässä, tulee Kuubakin olemaan perusturistirysä jossain vaiheessa.

Kun lomallakin täytyy opetella ottamaan rennosti

24:n tunnin bussimatkalla Limaan näin ihmeellisiä asioita, enkä usko, että ne oli kuumeunia. Näin muun muassa palavan sohvan tien varressa, koirien joukkotappelun ja takseja, joissa kuskin ympärillä oli rautakalterit. Mietin hetken, mihin olen oikein saapumassa, Limallahan on vaarallisen kaupungin maine. Taas kerran tapasin bussissa poikia, jotka kertoivat paremmasta alueesta Limassa, joten hyppäsin heidän taksiinsa ja suuntasimme Miraflores-alueelle. Ihmettelen, miten hyvä tuuri minulla on ollut Etelä-amerikassa, mitä tulee ihmisten tapaamiseen bussissa. Loppuaikana en edes varannut hostelleja tai ottanut muutenkaan kaupungeista niin selvää. Bussissa olisi aina joku, jonka seuraan liittyä.

Limassa kaksi päivää meni kierrellessä ja katsellessa paikkoja. Ensimmäisenä päivänä istuin donitsikahvilassa ahtaen itseäni täyteen ja tuijotellen ihmisiä kadulla, kun bongasin tutun parran, jonka perään juoksin. Parta oli amerikkalainen mies, jonka kanssa asuimme samassa hostellissa Cuscossa. Lähdimme metsästämään parralle ruokaa, kun törmäsimme paikalliseen mieheen, joka halusi viedä meidät ystävänsä ravintolaan. Siellä söimme ja joimme hyvin, sain parhaan illallisen koko Etelä-amerikan reissun aikana. Mies maksoi laskun ja kutsui meidät luoksensa asumaan seuraavan kerran, kun olisimme Limassa. Ei huono uusi tuttavuus siis. Jatkoimme parran kanssa iltaa ja kävi ilmi, että olisimme samalla lennolla Floridaan seuraavana päivänä. Hän jäisi sinne ja minä jatkaisin sieltä Jamaikalle. Välillä maailma on pieni.

Jamaikalla superkuuma ja kostea ilma yllätti täysin. En enää muistanut, millaista on hikoilla itsensä märäksi vain seistessään paikallaan. Ensimmäiset kaksi päivää vietin Montego Bayssa, joka kuulemma on superturistialuetta, mutta en osaa sanoa siitä mitään. Vietin molemmat päivät hostellissa lähinnä nukkuen ja aurinkoa ottaen.

Kolmantena päivänä päätin suunnata Negriliin. Menin paikalliselle bussiasemalle, jossa taas totesin olevani ainoa valkoihoinen. Ilmeisesti muut reissarit käyttävät kalliimpaa turistibussia. Bussiasemalla luokseni tuli mies, joka alkoi ohjata minua Negrilin bussiin. Saman tien tuli toinen mies vihaisena huutaen, että tuo mies on huijari eikä minun pitäisi seurata häntä. Toinen mies ohjasi minut poliisin luo, joka otti minut kainaloonsa ja ohjasi oikeaan bussiin.

Bussi jätti minut Luceaan, jossa heti kun astuin bussista ulos, tuli Negriliin ajava reittitaksimies luokseni ja ohjasi oikeaan autoon. Kaikki kävi niin helposti, itse ei tarvinnut kuin kysellä hintoja, jotka eivät päätä huimaa. Kokonaisuudessaan tuosta kahden tunnin matkasta maksoin 4 euroa.

Jamaikalla on siis käytössä minibusseja sekä reittitakseja, jotka ovat seitsemän hengen takseja ja ne ajavat tiettyä reittiä. Periaatteessa kuin minibussit,  mutta pienempiä. Ja kuten Afrikassa, bussit ja taksit lähtevät vasta kun ovat tupaten täynnä. Niin täynnä, että neljän hengen riville ahdetaan viisi ihmistä.

Negrilissä yövyin idyllisimmässä hostellissa koskaan. Mökit olivat runsaassa puutarhassa ja siellä meni pieniä polkuja ympäriinsä. Päivät vietin rannalla ja illat rantabaarissa. Seuranani oli kolme miestä samasta hostellista. Nyt, kun olin ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla Jamaikalla, huomasin, että pilveä poltetaan joka paikassa. Niin paikalliset kuin turistitkin polttavat, missä haluavat ja hyvin avoimesti. Tiesin, että pilveä poltetaan täällä paljon, mutta koska se on laitonta, luulin sen olevan hieman peiteltyä, edes turistien toimesta.

 Seven mile beach

Ravintolan huumelounaslista

Uuden Seelannin ja Etelä-Amerikan kiivastahtisen reissaamisen jälkeen täällä on ollut vaikea irrottautua kiireen tunteesta. Koska täällä ei ole samalla lailla nähtävää ja tehtävää, aika menee lähinnä rannalla tai kaupungissa pyörien. Kaikenlaisia turistiretkiä toki olisi, mutta hinnat lähtevät 40 eurosta ylöspäin eivätkä ne ole sen ihmeellisempiä kuin Thaimaassakaan. Vesiputouksia, valkoisia hiekkarantoja jne. Koko ajan minulla on tunne, että pitäisi tehdä ja nähdä enemmän ja samalla en saa mitään aikaiseksi. Ehkä Jamaikalla ei niin kuulukaan. Yleinen sanontakin on "soon come - pian tulee".

Saaresta haluan kuitenkin nähdä paljon, joten seuraavaksi siirryin Treasure beachille, pieneen kalastajakylään. Turisteja siellä oli kourallinen ja paikalliset olivat superystävällisisä eivätkä yrittäneet myydä mitään väkisin. Koska sen kaksi päivää, jotka vietin kylässä, satoi, en sielläkään tehnyt paljoa muuta kuin nautin paikallisesta leppoisasta elämäntyylistä.

 Treasure beach

Ihania taloja Treasure Beachilla

Treasure beach jäi kuitenkin taakse ja suuntasin sieltä Port Antonioon. Sain ottaa kaksi reittitaksia ja kolme minubussia päästäkseni sinne. Sain jopa ilmaisen taksikyydin, kun  olin hieman hämilläni Kingstonin bussiasemalla. En tiennyt, että Kingstonin bussiasemalla en voi vain hypätä uuteen bussiin, vaan minun on mentävä yläkaupunkiin. Taksi maksoi liikaa, joten halusin ottaa paikallisen bussin sinne. Pysäkki oli kuitenkin kaukana, eikä käveleminen Kingstonin pahamaineisilla kaduilla koko omaisuuteni kanssa houkuttanut. Niinpä eräs kiltti taksimies heitti minut pysäkille ilmaiseksi.

Matkalla Port Antonioon mietin, kuinka ystävällisiä ja huolehtivaisia ihmisiä Jamaikalla on. Toki on paljon huijareita, etenkin taksikuskeissa. Kuitenkin tunnen, että suurin osa ihmisistä on rehellisiä ja haluavat pitää yksinäisestä valkoisesta naisesta huolta. Sen verran hyvin bussiasemilla on palvelu pelannut. Port Antoniossa sitten kohdalle osuikin raha-ahne taksikuski, joka sai, mitä halusi, koska olin tietämätön halvemmista hinnoista täällä. Pääsin kuitenkin turvallisesti perille, vaikka edelleen sapettaa, että maksamallani hinnalla olisin syönyt kerran paikallisessa ravintolassa.

Port Antoniota

 Paikallinen ravintola

 Hengailua vesiputouksessa

Blue Lagoon. Samanniminen leffa 80-luvulta kuvattiin samaisessa paikassa.

Paljon minua varoiteltiin ennen tänne tuloa ja vielä täälläkin kuulen etenkin paikallisilta, kuinka rohkea olen, kun tulin tänne yksin. En kuitenkaan koe Jamaikaa sen vaarallisemmaksi kuin Afrikkaa. Tietyt asiat kuin tiedostaa ja pitää mielessä, niin pärjää hyvin. Paljon olin kuullut myös juttuja rasismista ja vihamielisyydestä valkoisia kohtaan. Mitään sellaista en ole kokenut. Toki huuteluja perään täällä saa koko ajan, valkoinen blondi nainen yksinäni kun olen, mutta huutelijat ovat ystävällisiä ja yleensä vain kysyvät kuulumiset ja jättävät sitten rauhaan.

Nyt opettelen ottamaan taas rauhallisesti. Reggae soi joka paikassa taustalla, ihmiset ovat leppoisia eikä mihinkään ole kiire; ei siis vaikea tehtävä.

Bucket list-hetki

Jos nyt suunnittelisin tätä reissua, olisin sen verran viisaampi, että jättäisin muutaman maan pois listalta. Kolme ja puoli kuukautta takana melko kiivastahtista reissaamista ja nyt alkaa väsymys painaa. Alussa olin aina innoissani, kun pääsi uuteen paikkaan. Nyt tuntuu uuvuttavalta ”aloittaa taas alusta”, etsiä uusi majapaikka, halvat ruokapaikat jne. Silti osaan vielä nauttia uusista maisemista, mutta alku tuntuu aina kankealta. Tähän asti olen myös nauttinut uusien ihmisten tapaamisesta ja käyttänyt kaikki tilaisuudet hyväkseni saadakseni uusia ystäviä. Nyt alan väsymään myös siihen. Toisaalta edelleen odotan tapaavani kivoja ihmisiä hostelleissa, mutta välillä haluaisin käydä keskusteluja muista aiheista, kuin siitä, kuinka kauan olen matkustanut, missä olen käynyt ja mitä olen matkan aikana tehnyt. Vaikka en välttämättä kaipaa reissukaveria edelleenkään, olisin mukava viettää samojen ihmisten kanssa enemmän aikaa kuin päivän kaksi.

Siksi olikin mukavaa vaihtelua, kun vietin kuusi päivää saksalaispoikien kanssa Arequipassa, ensin kanjonipatikoinnilla ja sitten vielä muutaman päivän kaupungissa. Oli myös hyvin tervetullutta se, että molemmat pojat puhuivat espanjaa, joten sain itse vain hymyillä vieressä, kun he hoitivat puhumispuolen asioinneillamme.

Arequipa

Arequipasta ja poikien huomasta oli kuitenkin lähdettävä ja matka jatkui Cuscoon. Suurin syy, miksi halusin Etelä-Amerikkaan, oli Macchu Picchu ja se oli vihdoin edessä. Macchu Picchuun olisi ollut taas kaikenlaista turistiretkeä, mutta päätin tehdä reissun omillani ja säästää rahaa. Macchu Picchua lähin kaupunki on Aquas Calientes, jonne ei mene kuin överikallis juna, johon en aikonut rahojani käyttää. Vaihtoehtona oli siis ottaa bussi Aquas Calientesta lähimpään kaupunkiin, Santa Mariaan, joka sijaitsee 9 kilometrin päässä. Sieltä matka jatkui kävellen junaraiteiden vieressä Aquas Calientesiin. Olin laskenut, että 9 kilometriä kävelee 1,5 tunnissa, mutta koska junaradan vierusta oli pelkkää isoa irtokiveä, matka kestikin 2,5 tuntia. Osansa teki varmasti se, että bussi oli aamulla kaksi tuntia myöhässä, joten puolet kävelystä tapahtui pilkkopimeässä taskulampun valossa. Kaiken kruunasi tietysti kaatosade. Onneksi tapasin bussissa tytön Uudesta Seelannista, jonka kanssa kuljimme matkan yhdessä.

Uuden Seelannin tytöllä odotti kaverit jo Aquas Calientessa ja seuraavana päivänä klo 4.30 aamulla aloitimme kapuamisen Macchu Picchuun yhdessä. Edessä oli 2000 askelmaa rappusia pitkin. Kello 6.30 olimme perillä. Olin ostanut lipun sekä Macchu Picchuun sekä Macchu Picchu-vuorelle, 600 metriä raunioiden yläpuolelle. Aina, kun näkee kuvia raunioista, kuva on otettu hieman yläpuolelta ja halusin itse saman kuvan. Tämän takia ostin lipun vuorelle. Kun saavuin Macchu Picchulle, tajusin, ettei vuorelle ole tarve kiivetä, koska valokuvien näkymä oli jo edessäni: sisääntulo oli hieman korkeammalla kuin rauniot.

Koska minulla oli lippu vuorelle, aioin sinne myös kiivetä. Aikataulu oli tosin tiukka. Seitsemältä aukeaisi portti vuorelle ja kiipeäminen sinne kestäisi kuulemma tunnista kahteen. Vuorella olisi mukava viettää hetki ja alastulokin kestäisi noin puolet ylös menon ajasta. Lisäksi halusin vielä kiertää raunioissa ja lopuksi olisi mentävä vielä alas ne 2000 askelmaa. Ja kaikki tämä oli tehtävä klo 12 mennessä, koska silloin minun tulisi aloittaa 9 kilometrin matka takaisin Santa Mariaan, jossa bussi odottaisi 14.30. Päätin, että ehdin tehdä kaiken ja niin ehdinkin. Olin jopa niin tehokas, että olin odottamassa bussia jo kello 13.45. En ollut juurikaan pitänyt taukoja kahdeksan tunnin kävelyn ja kiipeämisen aikana tai syönyt kunnolla, ja odotin pääseväni bussiin nukkumaan. Vaikka bussiliput oli ostettava etukäteen, firmalle tuli kuitenkin yllätyksenä se, että meitä matkustajia olikin enemmän kuin bussiin mahtui, joten sain odotella kaksi tuntia lisää seuraavaa bussia.

Portaat Machu Picchu-vuorelle.

Näkymä vuorelta

Kaikki tämä oli kuitenkin sen arvoista. Olin odottanut tätä kauan ja oli se vaan huikea! Vaikka raunioissa kiertely ja läheltä paikan näkeminen oli mielenkiintoista, pidin kuitenkin enemmän paikan tuijottelusta hieman korkeammalta. Kokonaisuudessaan Macchu Picchu on vaan mieletön.

Halusin jäädä vielä Cuscoon kahdeksi päiväksi, koska kaupungissa oli paljon historiallisia nähtävyyksiä ja paikka oli tunnelmallinen. Ensimmäisenä yönä sain älyttömät vatsakivut ja kovan kuumeen ja päivä meni sängyssä. Illaksi olin suunnitellut ottavani 22 tunnin bussin Limaan, jonne minun oli saavuttava keskiviikkoon mennessä, jotta ehtisin hakea Kuuban viisumin lähetystöstä. Olo koheni hiukan iltaan mentäessä ja nyt istun bussissa matkalla Limaan. Luulen, että tämä oli kropan tapa ilmoittaa, että reissutahti on liian kova. Harvoin minun sairastamat taudit menevät näin pian ohi. Päätin hemmotella itseäni ja ottaa bussin, jossa selkänojan saa kokonaan alas makuuasentoon. Näin ei kuitenkaan ole, mutta en ole yllättynyt. Mikään Etelä-Amerikassa ei mene niin kuin luvataan.

Cusco

Huipulla

Ensimmäinen kuuma päivä Boliviassa ja löysin itseni patikoimassa 3900 metrin korkeudessa. Ylipäätään ylämäkeen käveleminen on raskasta, mutta täällä ei tarvinnut ottaa kuin muutama askel niin happi meinasi loppua ja sydän räjähtää. Ihmeellinen tunne, kun yleensä tuossa tilassa myös jalat on ihan loppu. Täällä jalat jaksaisi vielä vaikka kuinka, mutta muu kroppa ei.

Olin siis Isla Del Solilla, Titicaca-järvellä sijaitsevalla saarella. Saari on 9km pitkä ja patikoimme saarta ympäri kaksi päivää uuden kanadalaisen tuttavuuden kanssa. Saarella on paljon inkaraunioita, joita metsästimme vaihtelevalla tuloksella. Yksin olisin eksynyt ja kanadalaisenkin reittivalinnat olivat välillä mielenkiintoisia, mutta aina löysimme takaisin kylään.

Saarella ei ollut ollenkaan moottoriajoneuvoja, joten jalkaisin mentiin. Paikallisten elinkeino oli paimentaminen, joten aaseja, alpakoita ja possuja tuli kaduilla vastaan. Saari on maailman korkeimmalla sijaitseva saari ja eteläosassa asumukset, ravintolat ym. on ripoteltu mäen varrelle, joten kiipeämiseltä ei voi välttyä. Pohjoisosassa, jossa vietin yhden yön, palvelut löytyi maan tasalta.

Saarella oli myös paljon kulkukoiria ja kuulin, että ne voi purra. Kanadan poika vain silitteli niitä tyytyväisenä ja saman tien kun lähdin yksin patikoimaan, koira hyökkäsi kimppuun ja roikkui välillä ranteessa, välillä nilkassa kunnes parempi uhri käveli ohitse ja pääsin livahtamaan paikalta.

Tällä matkalla olen kehittänyt halun kiivetä jokaiselle hiukankin kiivettävän näköiselle vuorelle tai kukkulalle. Olen pitänyt kävelemisestä jo kauan, mutta ylämäkeen kiipeäminen ei ole ollut lähellä sydäntäni ennen tätä reissua. Nyt saan suurimmat kiksit hikisestä ylämäkipatikoinnista. Yleensä myös maisemat ylhäältä on kiipeämisen arvoiset. Isla Del Solilla kapusin eräälle kukkulalle, jossa ei ollut ketään muita ja josta löysin sattumalta inkaraunion. Istuin siellä tovin ja hetken päästä oli täysin hiljaista. Äänet kylästä ei kantautunut ylös ja tuulikin lakkasi humisemasta. En ole ehkä koskaan ollut niin täysin äänettömässä hetkessä. Se oli maaginen hetki. Ja sitten mäen alhaalla sijaitsevasta koulusta kajahti orkesteriharjoituksen äänet.

Saarelle saavuin Copacabanasta, pienestä turistikylästä Titicaca-järven rannalta. Silti löysin halvimman hostellin tähän mennessä, 3,50 euroa yö,  eikä kuitenkaan ollut pahin murju, jossa olen yöpynyt. Sain kolmen hengen huoneen itselleni ja heräilin koko yön vainoharhaisena luullen, että joku yrittää tulla sisälle. Kolme kuukautta kun on nukkunut vähintään kolmen ihmisen kanssa samassa huoneessa, on outoa yöpyä yksin. Meinasin jopa pyytää, että saisin vaihtaa huoneeseen, jossa yöpyy muitakin. Kaikkeen näköjään tottuu, sillä normaalioloissa vihaan nukkua muiden kanssa samassa huoneessa.

Kahden päivän saarimajailun jälkeen otin aamuveneen pois Isla Del Solilta ja loikkasin Peruun hieman yllättäen. Alun perin piti yöpyä vielä Copacabanassa treffaten espanjan poikaa, mutta koska wifit oli molempien puolilta aiheuttanut informaatiokatkosta, päätin hypätä tunnin sisällä lähtevään bussiin Arequipaan. Bussissa vasta tajusin olevani matkalla Peruun, kukkaro täynnä Bolivian rahoja, hostelli varaamatta eikä muutenkaan paljon tietoa, millaiseen paikkaan olen matkaamassa. Kyselin melkein koko bussin läpi, kuka on menossa mihinkin hostelliin ja lopulta seurasin englantilaista tyttöä hänen hostelliinsa.

Seuraavana päivänä muutin halvempaan hostelliin jossa tapasin kaksi saksalaista poikaa. He olivat saaneet hyvään hintaan kolmen päivän, kahden yön reissun Colca kanjoni-patikoinnille, joten ängin itseni samalle reissulle.

Seuraavana aamuna kolmelta oli lähtö ja odotin monen tunnin hikiurakkaa. Koska varasin reissun muutaman minuutin harkinnan jälkeen, en ollut ihan varma reissun sisällöstä. Ensimmäisenä päivänä matka oli pelkkää alamäkeä parisen tuntia. Meitä oli kymmenen hengen porukka, joista puolet oli superhitaita patikoijia. Me nopeimmat saimme siis odotella loppuporukkaa 1,5 tuntia saapuvaksi perille. Odottaminen syvällä kanjonissa kauniissa maisemissa ei olisi muuten haitannut, mutta saisimme ruokaa vasta kun koko porukka olisi kasassa, joten vanha tuttu nälkäkiukku nosti taas päätään. Ensimmäisen yön vietimme kanjonin pohjalla kotimajoituksessa alkeellisissa oloissa. Tietysti iltapäivällä alkoi sataa vettä ja huoneemme oli mukavan kostea kiitos olkikaton.

Alareunassa näkyvät valkoiset talot oli ensimmäinen etappimme.

 Paikallinen tienviitta.

Toisena päivänä patikoimme kolmisen tuntia vaihtelevassa maastossa. Yön vietimme kanjonin pohjassa sijaitsevassa hostellissa, josta löytyi jopa uima-allas. Sade yllätti kuitenkin taas ja molemmat illat vietimmekin pelaamalla korttia tuntikausia. Onneksi meillä oli niin hyvä porukka, ettei sade haitannut.

 Ravintola kanjonissa.

Toisen yön majapaikka

Viimeisenä päivänä sain, mitä odotin. 1100 metrin matka kanjonista takaisin vuorille jyrkkää polkua pitkin. Aloituskorkeus oli noin 2000 metrin korkeudella meren yläpuolella, joka tuntui taas siltä, kuin sydän tulisi rinnasta ulos. Pääsin huipulle reilussa kahdessa tunnissa, kun saksalainen poika teki päivän ennätyksen ja juoksi ylös 1,5 tunnissa.

Aurinko nousi puolivälissä patikointia.

Bussimatkalla takaisin pysähdyimme reissun korkeimmalla kohdalla,  4910 metrissä.

Etelä-Amerikan patikoinnit huipentuu Macchu Pichhuun, jonka tein eilen ja josta saatte kuulla lisää myöhemmin. Nyt lähden metsästämään hyvää kahvia, jota kuulemma on mahdollista saada täällä, mutta omalle kohdalle on sattunut vain mustaa kuumaa vettä.