"En ole ollut kaikkialla, mutta se on listallani" //"I haven't been to everywhere but it's on my list"

Helsinki-Vantaan lentokenttä. Tasan 9 kuukautta sitten istuin täällä jännityksestä ja innosta puhkuen odottaen maailmanympärimatkani alkua. En yhtään tiennyt, mitä odottaa ja miltä tuntuu olla niin kauan yksin maailmalla.

Nyt istun samalla kentällä melko rauhallisin mielin. Aloitan noin seitsemän kuukauden matkan maailmalle ilman suurempia suunnitelmia. Ensin viikoksi Kambodzaan, sitten Uuteen Seelantiin töitä etsimään. Nyt tiedän jo suurinpiirtein, mitä odottaa matkalta eikä tämä tunnu niin suuren seikkailun alulta. Viime viikkojen aikana jopa mietin välillä, että olisin voinut jäädä Suomeenkin. Toisaalta tunnun olevan suurten kysymysten äärellä elämässäni Suomessa, joten etäisyys ja arjesta pakeneminen toivottavasti auttaa tähän.

Ihmisten hyvästely oli tällä kertaa vaikeampaa. Kun ei tarkalleen tiedä, koska näkee uudestaan, tuleva aika erossa tuntuu jotenkin pidemmältä ja vaikeammalta. Toisaalta en yhtään ymmärrä, että olen menossa taas. Kahden vuoden takaisen Afrikan reissunhan piti olla se viimeinen pitkä reissu. Kun kerran lähtee, sieltä on vaikea pysyä poissa.

-Päivi

//

Helsinki-Vantaa airport. Exactly nine months ago I sat here filled with fear and excitement, waiting for my trip around the world to start. I had no idea of what to expect or how's it going to feel to be away for so long by myself.

Now I'm sitting here calm. I'm about to start approximately a seven month journey to the world with no detailed plans on my mind. I'll spend a week in Cambodia and then head to New Zealand and try to get a job in there. Now I kind of know what to expect from my travels and this doesn't feel like a beginning of a big adventure. In the last couple of weeks there were times when I thought I could stay in Finland. On the other hand, it seems that I'm dealing with a few big issues in my life so maybe distance will give me more clarification.

It was harder to say goodbyes this time. When you don't know exactly when you're going to see your friends and family again, the time apart already seems longer and harder. Saying that, I still don't really realize that I'm leaving again. My trip to South Africa two years ago was suppose to be my last long trip. Once you go to the world, it's hard to stay away.

-Päivi

Maailma kädessä

Viimeinen päivä Denverissä oli haikea. Kävimme Eleanorin kanssa katsomassa Red Rocks-amfiteatterin ja kävelemässä sen ympäristössä, söimme lounasta ja ostimme minulle säkillisen ruokaa koneeseen, koska en halpislipullani ollut oikeutettu ruokaan seitsemän tunnin lennolla. Kaiken tämän teimme itkien tai itkua pidätellen. Kun toinen sai kasattua itsensä, toinen aloitti. Kotiinpaluulennon itkut on jo tuttua kauraa aikaisimmilta pitkiltä reissuilta. Kuusi vuotta sitten itkettiin Tiinan kanssa lennolla Afrikasta kotiin ja samaa tein yksinäni vuosi sitten.

Kun laskeuduimme Islantiin, itkut unohtui, kun piti hermoilla ehdinkö Helsingin lennolle. Islannin lennonvalvojat olivat lakossa ja kaikki lennot olivat myöhässä ja saapuivat tämän takia peräjälkeen kentälle saadessaan viimein luvan laskeutua. Lentokenttä oli ääriään myöten täynnä ihmisiä, jotka yrittivät päästä kentältä ulos tai ehtiä lennolle. Oma lentoni onneksi odotti ihmisiä, vaikka minäkin astuin koneeseen 45 minuuttia myöhässä. Monen tunnin itkut väsytti niin, että nukahdin saman tien vieressä istuvan miehen olkaa vasten ja heräsin suupieliä pyyhkien, kun laskeuduimme.

Oli outoa astua lentokentälle, joka oli jo tuttu. Kaikki puhuivat omaa kieltäni ja tiesin, minne kuului mennä. Ketään ei ollut kentällä vastassa ja siksi tuntuikin, että reissu jatkuisi vielä. Kuitenkin muutama minuutti tutussa ympäristössä ja tuli tunne, kuin koko reissu olisi ollut vain unta. Viimeisen viiden kuukauden aikana itselle oli tapahtunut niin paljon, että tuntui kuin olisi elänyt vuosia eteenpäin ja täällä kaikki oli kuten ennenkin.

Se, mitä viidessä kuukaudessa tapahtui oli 11 maata, 60 000 kilometriä, 19 lentoa, 37 bussimatkaa, 53 hostellia ja lukuisia ihania ihmisiä! Eniten opin itsestäni ja jos aikaisemmin jo viihdyin omassa seurassani, niin nyt viihdyn vielä enemmän. Paras päätös oli lähteä yksin. Monet ihmiset olisi jäänyt tapaamatta ja seikkailut kokematta, jos en olisi saanut tehdä oman pääni mukaan. Suurimpana asiana käteen jäi tunne, että maailmassa ei ole mitään, mitä en voisi tehdä. Aika hyvin tytöltä, joka pelkäsi lapsena omaa varjoansakin.

- Päivi

Isojen asioiden maassa

Kanadassa viikko vierähti kaverin luona lähinnä rentoutuen eli periaatteessa tekemättä mitään. Windsor ei ole se kaunein tai tapahtumarikkain kaupunki Kanadassa, mutta olin hyvässä seurassa ja hyvällä omallatunnolla sai ottaa rauhassa. Oli myös ihanaa saapua lentokentälle ilman, että piti osata sukkuloida sieltä pois. Kaverini oli kentällä vastassa, joten sain vain hypätä auton kyytiin. Oli myös mukavaa viettää kokonainen viikko samassa sängyssä! Tähän asti kolme yötä samassa paikassa on ollut pisin aika. Iloitsin myös siitä, että tulin taas ymmärretyksi englannin kielellä ja kadulla sai kulkea vapaasti ilman miesten huuteluja ja viheltelyjä.

Detroit Kanadan puolelta

Viimeisenä iltana Kanadassa käväisimme USA:n puolella Detroitissa, joka oli vain puolen tunnin matkan päässä. Detroitilla on mennyt huonosti ja se näkyi lukemattomina kodittomina sekä rapistuvina rakennuksina. Kävimme katsomassa baseball-pelin, joka oli hauska kokemus vaikken lajista niin mitään ymmärräkään. Ilmeisesti paikallisetkaan eivät niinkään seuraa peliä, vaan tulevat sinne viettämään aikaa ja juomaan olutta.

Sitten olikin aika lentää reissun viimeiseen kohteeseen, Denveriin Coloradoon. Sielläkin oli kaveri , Eleanor, vastassa ja paikka, jossa punkata viikko. Colorado on vuorten ympäröimä, joten kävimme tietysti pari kertaa patikoimassa. Osallistuin myös Eleanorin kickboxing-tunnille muutaman kerran ja lähinnä vain vietimme aikaa yhdessä. Nauroin Kanadan ja Amerikan viikkojen aikana enemmän kuin koko reissun aikana yhteensä. Hyvät ystävät ovat kultaa! Viikonloppuna seuraamme liittyi Jena Minnesotasta. Jena, kuten Eleanor, oli samaan aikaan kanssani Kapkaupungissa vapaaehtoistyössä ja asuimme samassa talossa. Vaikka viime tapaamisesta oli jo vuosi, jatkoimme siitä, mihin jäimme.

2744 rappusta mäen päälle

Viikonloppuna saimme kutsun Eleanorin ystävän luo allasbileisiin. Täällä varakkaammat ihmiset asuvat kerrostaloissa, jotka ovat kuin luksushotelleja. On uima-allas, kuntosaleja, ilmaista kahvia ja pankkiautomaatti. Oli mielenkiintoista nähdä, miten leveästi voi elää, jos on rahaa. Samalla itselle vahvistui ajatus, etten tarvitse tai edes halua paljon tavaraa ja luksusta ympärille. Silloin tällöin päivä uima-altaalla on tervetullutta, mutta en tarvitse pääsyä altaalle joka päivä. Elän mielelläni niukasti, jos se mahdollistaa matkustelun. Oli siis jokseenkin ärsyttävää kuunnella, kun tämä kaveri, joka tienaa kolme kertaa enemmän vuodessa kuin minä, ostelee kalliita maastureita ja telkkareita, joille voi puhua sekä maksaa vuokraa saman verran kuin minä tienaan kuukaudessa, valittaa kun hänellä ei ole rahaa tarpeeksi säästössä matkusteluun. Kyllä voi olla hyvätuloisen elämä vaikeaa.

Yhtenä iltana osallistuimme iltamaan, jossa juotiin viiniä ja maalattiin taulu opettajan opastuksella. Olin hieman ennakkoluuluinen aluksi, koska vihaan piirtämistä, mutta kummasti ajatus viinistä sai minut paikalle. Ilta oli lopulta todella hauska, eikä maalaaminenkaan ollut niin vaikeaa, kuin luulin. Onneksi paikalla oli paljon muitakin, joiden lopputulokset näyttivät 6-vuotiaan tekemiltä.

Kanadassa ja Amerikassa kaikki todella on isompaa kuin muualla. Jo ensimmäisenä iltana Kanadassa ruokakaupassa kiinnitin asiaan huomiota. Yksin asuvia sinkkutalouksia eikä täällä päin huomioida pakkauskoossa. Maidot on 2L:n tonkkia, valmissalaattirasian ympärysmitta oli puolisen metriä ja sipulitkin on kahden nyrkin kokoisia. Denverissä joka paikkaan ajetaan moottoriteiden kautta ja joka kulmassa on suuria liikekeskuksia, joista löytyy ruokakauppa, apteekki ja vähintään kolme pikaruokalaa.

Huojuva tornikin on Amerikan kokoa

Ihmiset Denverissä ovat todella mukavia, useaan otteeseen olen juuttunut keskusteluun ventovieraiden muun muassa kanssa kaupassa ja puistossa. Asiakaspalvelukin on ystävällistä, paikoin jopa ällöttävän mairean ystävällistä. Mutta niin kai täytyykin, jos tarjoilijoiden tienestien enemmistö tulee tipeistä. Amerikka on mielenkiintoinen maa ja muutaman kaupungin haluan täällä vielä nähdä, mutta muuten en ole erityisen viehättynyt tähän maahan. Kaikki on liian isoa ja amerikkalaiset äänekkäitä. Olen muutaman kerran täällä jo kuullut, että puhun liian hiljaa ja vähän...

Saaliina Kuuban kaduilla

Kymmenen päivää Kuubassa meni nettipimennossa ja nyt olen taas sivistyksen parissa Kanadassa. Nettiä olisi kyllä ollut tarjolla, mutta se oli niin monen mutkan kautta, että päätin ottaa breikin kännykänkäytöstä.

En ollut varannut asumusta Kuubasta, koska halvimmat Casat eli taviskuubalaisten kotinurkista vuokrattavat huoneet olisi halvimmillaan paikan päällä. Lentokentällä tapasin kuitenkin saksalaisen pojan, joka oli varannut huoneen kahdella sängyllä, joten tuttuun tapaan kutsuin itseni hänen mukaansa. Päätimme jakaa huoneen, joka olikin huone parisängyllä. Normaalioloissa sängyn jakaminen ventovieraan kanssa aiheuttaisi  puistatuksia, mutta normaaliolot on ollut ja mennyt.

Ensimmäisenä iltana kävi jo selväksi, että Kuuba olisi selkeästi erilainen kuin muut maat. Liikenne on vanhoja jenkkiautoja ja kuplia. Mainoksia ei näy missään, rakennukset on vanhoja ja usein rapistuneita ja kun kysyimme Casan rouvalta kelloa, hän avasi radion, odotti hetken ja ääni radiossa kertoi kellonajan. Eikö Suomessakin ollut Neiti Aika joskus muinoin?

Kuuba on köyhä maa, mutta sitä ei heti huomannut. Kukaan ei kerjännyt kadulla eikä lapsityöläisiä näkynyt missään. Kaikki lapset ilmeisesti käyvät koulua ja koulutus on arvostettu asia. Ja vaikka ihmiset ovat köyhiä, on Kuuba silti melko turvallinen paikka. Ilmeisesti sanktiot varkaudesta on kovat. Ainut, mitä kuulin muutamilta turisteilta varastettavan, on sandaalit uintireissun aikana.

Köyhyyden huomaa kuitenkin ruoassa. Missään en ole saanut niin pahaa ruokaa kuin Kuubassa. Tietysti söin taas halvimmissa paikoissa, mutta se yksi aamiainen, jonka söin ihan oikeassa ravintolassa, oli samaa settiä. Hedelmät olivat mädäntymispisteessä ja maistuivat sipulilta, leipä vanhaa ja rutikuivaa eikä munakaskaan maistunut ihan normaalilta. Paras ruoka, mitä olen syönyt on pakastepizzan makuinen pizza ja kuiva pasta pienellä kastikemäärällä. Toisaalta ne maksavat 0,50 euroa, että kyllähän niillä elää. Viimeiset viikot minun standardi ruoalle onkin ollut vain, se, että se on halpaa ja sillä elää.

Oma lukunsa Kuubassa on myös miehet, he ovat ylivoimaisesti ärsyttävimpiä kuin missään muualla. Jos Jamaikalla luulin miesten olevan kovia huutelemaan, olivat he kissanpentuja verrattuna kuubalaisiin. Ihan jatkuvalla syötöllä sai huuteluja, ei mennyt kuin 15 sekuntia kun yksi lopetti ja toinen aloitti. Huutelut olivat seksuaalissävytteisiä, viheltelyä, pusutteluääniä ja jopa sihinää. Kun siihen ei reagoinut, huutelu paheni. Jos siihen reagoi, huutelu paheni. Koskaan ei voinut voittaa. Vaikka sanoin, etten puhu espanjaa, miehet silti kulki vieressä puhuen ties mitä espanjaksi. Yksi päivä komensin yhden miehen pois kimpustani elekielellä, kuin lapsen. Ne jotka puhuivat englantia, sentään lähtivät helposti matkoihinsa yhdellä kehoituksella. En ihmettelisi,  jos feminismi olisi saanut alkunsa Kuubasta. Sen verran miesvihaa alkoi kertymään, kun oli pelkkä lihanpala kadulla.

Ekat päivät vietin Havannassa pyörien, mutta kaupungin melu ja saastaisuus alkoi ahdistaa, joten siirryin Tridinadiin, pieneen rannikkokaupunkiin. Kaupungin kaduilla velloi turistimassat, joten oikeaa Kuubaa ei siellä päässyt näkemään. Kauniita vanhoja ja värikkäitä rakennuksia sitäkin enemmän. Kaupunki oli myös tietysti kalliimpi kuin Havana ja olinkin pulassa käteisvarojeni kanssa. Koska en halunnut nostaa rahaa suurien nostomaksujen takia, elin hyvin tiukalla budjetilla viimeiset päivät. Jokainen sentti oli tarkalleen laskettu. Söin alle eurolla päivässä, jonka kanssa sain kyllä kolme ateriaa, mutta se tarkoitti pizzaa ja pastaa aamupalaksi, lounaaksi ja illalliseksi. Elämäni pizzakiintiö taitaa olla nyt täynnä.

Tridinadissa ollessani alkoi yhtenä iltana ukkosmyrsky, kun olin menossa kotiin päin. Casani sijaitsi pitkän kujan päässä ja kesken matkaa sähköt menivät poikki ja tuli pilkkopimeää. Onneksi salamoi niin paljon, että löysin jotenkuten oikealle ovelle. Sisällä vastassa odotti pimeässä seisovat casan rouvat, jotka alkoivat huutaa jotain espanjaksi. Sain selitetyksi kuka olen ja rouvat rauhoittuivat. Sähköt tuli takaisin ja huomasin rouvien puristavan käsissään suuria lihaveitsiä. Tilanne oli niin koominen, etten edes tajunnut miettiä, olisiko itsekin pitänyt itsekin varustautua veitsellä yötä vasten. Koko yön satoi kaatamalla ja ukkosti niin kovin, että tuntui kuin koko taivas olisi revennyt. Muutaman kerran salama kuulosti osuvan johonkin lähelle. En ole koskaan kokenut 12 tuntia kestävää ukkosmyrskyä. Aamulla herätessäni tavarani lattialla uivat vedessä. Pyykit, jotka olivat kuivumassa kylppärissä valui vettä. Onneksi nukun puhelimen, tabletin ja rahojen kanssa. Muuten nekin olisivat nyt mennyttä.

Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja poljin 10km rannalle. Matka oli mielenkiintoinen. Tien varrella kulki lehmiä vapaana, välillä minut ohitti hevoskärry, jossa soi salsamusiikki, välillä miehet ohittivat skoottereilla sihisten ja viheltäen ja rantatielle päästyäni sain varoa kymmeniä rapuja, jotka kulkivat tien poikki. Löysin pienen rannan, jossa fillarin parkkeeraaminen maksoi euron. Olin aamukymmeneltä ainoa turisti ja oli ihanaa saada koko ranta itselle. Välillä rannan omistajaukko toi hienoja kiviä tai kuolleita kaloja näytille ja vertaili omaa tummaa ihonväriään omaani, josko olisin jo tarpeeksi ruskea.

Casa Tridinadissa

Vaikka Kuuba oli mielenkiintoinen, viimeiset päivät siellä odotin vain poispääsyä. Miesten käytös ja huono ruoka alkoi vain kyllästyttämään. Olisin varmasti nauttinut ajastani enemmän, jos olisin ollut siellä jonkun kanssa. Tapasin kyllä paljon muita reissaajia, joiden kanssa vietin aikaa ja seurassa ollessa miesten huutelutkin oli vähäisiä. En kuitenkaan ollut ainoa, joka koki muutaman päivän Kuubassa riittävän. Monet muut reissarit olivat varanneet useita viikkoja Kuuballe ja yhden viikon jälkeen moni oli aikaistamassa lentoaan pois. Paikallisten yritykset nyhtää kaikki rahat turisteilta ja jatkuva häiritseminen kaduilla kävi monen hermolle.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että koin Kuuban nyt, vielä kun se on melko alkuperäinen. Nyt kun jenkkituristeilla on pääsy maahan ja kuubalaiset ovat luonnollisesti heidän rahojen perässä, tulee Kuubakin olemaan perusturistirysä jossain vaiheessa.

Kun lomallakin täytyy opetella ottamaan rennosti

24:n tunnin bussimatkalla Limaan näin ihmeellisiä asioita, enkä usko, että ne oli kuumeunia. Näin muun muassa palavan sohvan tien varressa, koirien joukkotappelun ja takseja, joissa kuskin ympärillä oli rautakalterit. Mietin hetken, mihin olen oikein saapumassa, Limallahan on vaarallisen kaupungin maine. Taas kerran tapasin bussissa poikia, jotka kertoivat paremmasta alueesta Limassa, joten hyppäsin heidän taksiinsa ja suuntasimme Miraflores-alueelle. Ihmettelen, miten hyvä tuuri minulla on ollut Etelä-amerikassa, mitä tulee ihmisten tapaamiseen bussissa. Loppuaikana en edes varannut hostelleja tai ottanut muutenkaan kaupungeista niin selvää. Bussissa olisi aina joku, jonka seuraan liittyä.

Limassa kaksi päivää meni kierrellessä ja katsellessa paikkoja. Ensimmäisenä päivänä istuin donitsikahvilassa ahtaen itseäni täyteen ja tuijotellen ihmisiä kadulla, kun bongasin tutun parran, jonka perään juoksin. Parta oli amerikkalainen mies, jonka kanssa asuimme samassa hostellissa Cuscossa. Lähdimme metsästämään parralle ruokaa, kun törmäsimme paikalliseen mieheen, joka halusi viedä meidät ystävänsä ravintolaan. Siellä söimme ja joimme hyvin, sain parhaan illallisen koko Etelä-amerikan reissun aikana. Mies maksoi laskun ja kutsui meidät luoksensa asumaan seuraavan kerran, kun olisimme Limassa. Ei huono uusi tuttavuus siis. Jatkoimme parran kanssa iltaa ja kävi ilmi, että olisimme samalla lennolla Floridaan seuraavana päivänä. Hän jäisi sinne ja minä jatkaisin sieltä Jamaikalle. Välillä maailma on pieni.

Jamaikalla superkuuma ja kostea ilma yllätti täysin. En enää muistanut, millaista on hikoilla itsensä märäksi vain seistessään paikallaan. Ensimmäiset kaksi päivää vietin Montego Bayssa, joka kuulemma on superturistialuetta, mutta en osaa sanoa siitä mitään. Vietin molemmat päivät hostellissa lähinnä nukkuen ja aurinkoa ottaen.

Kolmantena päivänä päätin suunnata Negriliin. Menin paikalliselle bussiasemalle, jossa taas totesin olevani ainoa valkoihoinen. Ilmeisesti muut reissarit käyttävät kalliimpaa turistibussia. Bussiasemalla luokseni tuli mies, joka alkoi ohjata minua Negrilin bussiin. Saman tien tuli toinen mies vihaisena huutaen, että tuo mies on huijari eikä minun pitäisi seurata häntä. Toinen mies ohjasi minut poliisin luo, joka otti minut kainaloonsa ja ohjasi oikeaan bussiin.

Bussi jätti minut Luceaan, jossa heti kun astuin bussista ulos, tuli Negriliin ajava reittitaksimies luokseni ja ohjasi oikeaan autoon. Kaikki kävi niin helposti, itse ei tarvinnut kuin kysellä hintoja, jotka eivät päätä huimaa. Kokonaisuudessaan tuosta kahden tunnin matkasta maksoin 4 euroa.

Jamaikalla on siis käytössä minibusseja sekä reittitakseja, jotka ovat seitsemän hengen takseja ja ne ajavat tiettyä reittiä. Periaatteessa kuin minibussit,  mutta pienempiä. Ja kuten Afrikassa, bussit ja taksit lähtevät vasta kun ovat tupaten täynnä. Niin täynnä, että neljän hengen riville ahdetaan viisi ihmistä.

Negrilissä yövyin idyllisimmässä hostellissa koskaan. Mökit olivat runsaassa puutarhassa ja siellä meni pieniä polkuja ympäriinsä. Päivät vietin rannalla ja illat rantabaarissa. Seuranani oli kolme miestä samasta hostellista. Nyt, kun olin ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla Jamaikalla, huomasin, että pilveä poltetaan joka paikassa. Niin paikalliset kuin turistitkin polttavat, missä haluavat ja hyvin avoimesti. Tiesin, että pilveä poltetaan täällä paljon, mutta koska se on laitonta, luulin sen olevan hieman peiteltyä, edes turistien toimesta.

 Seven mile beach

Ravintolan huumelounaslista

Uuden Seelannin ja Etelä-Amerikan kiivastahtisen reissaamisen jälkeen täällä on ollut vaikea irrottautua kiireen tunteesta. Koska täällä ei ole samalla lailla nähtävää ja tehtävää, aika menee lähinnä rannalla tai kaupungissa pyörien. Kaikenlaisia turistiretkiä toki olisi, mutta hinnat lähtevät 40 eurosta ylöspäin eivätkä ne ole sen ihmeellisempiä kuin Thaimaassakaan. Vesiputouksia, valkoisia hiekkarantoja jne. Koko ajan minulla on tunne, että pitäisi tehdä ja nähdä enemmän ja samalla en saa mitään aikaiseksi. Ehkä Jamaikalla ei niin kuulukaan. Yleinen sanontakin on "soon come - pian tulee".

Saaresta haluan kuitenkin nähdä paljon, joten seuraavaksi siirryin Treasure beachille, pieneen kalastajakylään. Turisteja siellä oli kourallinen ja paikalliset olivat superystävällisisä eivätkä yrittäneet myydä mitään väkisin. Koska sen kaksi päivää, jotka vietin kylässä, satoi, en sielläkään tehnyt paljoa muuta kuin nautin paikallisesta leppoisasta elämäntyylistä.

 Treasure beach

Ihania taloja Treasure Beachilla

Treasure beach jäi kuitenkin taakse ja suuntasin sieltä Port Antonioon. Sain ottaa kaksi reittitaksia ja kolme minubussia päästäkseni sinne. Sain jopa ilmaisen taksikyydin, kun  olin hieman hämilläni Kingstonin bussiasemalla. En tiennyt, että Kingstonin bussiasemalla en voi vain hypätä uuteen bussiin, vaan minun on mentävä yläkaupunkiin. Taksi maksoi liikaa, joten halusin ottaa paikallisen bussin sinne. Pysäkki oli kuitenkin kaukana, eikä käveleminen Kingstonin pahamaineisilla kaduilla koko omaisuuteni kanssa houkuttanut. Niinpä eräs kiltti taksimies heitti minut pysäkille ilmaiseksi.

Matkalla Port Antonioon mietin, kuinka ystävällisiä ja huolehtivaisia ihmisiä Jamaikalla on. Toki on paljon huijareita, etenkin taksikuskeissa. Kuitenkin tunnen, että suurin osa ihmisistä on rehellisiä ja haluavat pitää yksinäisestä valkoisesta naisesta huolta. Sen verran hyvin bussiasemilla on palvelu pelannut. Port Antoniossa sitten kohdalle osuikin raha-ahne taksikuski, joka sai, mitä halusi, koska olin tietämätön halvemmista hinnoista täällä. Pääsin kuitenkin turvallisesti perille, vaikka edelleen sapettaa, että maksamallani hinnalla olisin syönyt kerran paikallisessa ravintolassa.

Port Antoniota

 Paikallinen ravintola

 Hengailua vesiputouksessa

Blue Lagoon. Samanniminen leffa 80-luvulta kuvattiin samaisessa paikassa.

Paljon minua varoiteltiin ennen tänne tuloa ja vielä täälläkin kuulen etenkin paikallisilta, kuinka rohkea olen, kun tulin tänne yksin. En kuitenkaan koe Jamaikaa sen vaarallisemmaksi kuin Afrikkaa. Tietyt asiat kuin tiedostaa ja pitää mielessä, niin pärjää hyvin. Paljon olin kuullut myös juttuja rasismista ja vihamielisyydestä valkoisia kohtaan. Mitään sellaista en ole kokenut. Toki huuteluja perään täällä saa koko ajan, valkoinen blondi nainen yksinäni kun olen, mutta huutelijat ovat ystävällisiä ja yleensä vain kysyvät kuulumiset ja jättävät sitten rauhaan.

Nyt opettelen ottamaan taas rauhallisesti. Reggae soi joka paikassa taustalla, ihmiset ovat leppoisia eikä mihinkään ole kiire; ei siis vaikea tehtävä.

Bucket list-hetki

Jos nyt suunnittelisin tätä reissua, olisin sen verran viisaampi, että jättäisin muutaman maan pois listalta. Kolme ja puoli kuukautta takana melko kiivastahtista reissaamista ja nyt alkaa väsymys painaa. Alussa olin aina innoissani, kun pääsi uuteen paikkaan. Nyt tuntuu uuvuttavalta ”aloittaa taas alusta”, etsiä uusi majapaikka, halvat ruokapaikat jne. Silti osaan vielä nauttia uusista maisemista, mutta alku tuntuu aina kankealta. Tähän asti olen myös nauttinut uusien ihmisten tapaamisesta ja käyttänyt kaikki tilaisuudet hyväkseni saadakseni uusia ystäviä. Nyt alan väsymään myös siihen. Toisaalta edelleen odotan tapaavani kivoja ihmisiä hostelleissa, mutta välillä haluaisin käydä keskusteluja muista aiheista, kuin siitä, kuinka kauan olen matkustanut, missä olen käynyt ja mitä olen matkan aikana tehnyt. Vaikka en välttämättä kaipaa reissukaveria edelleenkään, olisin mukava viettää samojen ihmisten kanssa enemmän aikaa kuin päivän kaksi.

Siksi olikin mukavaa vaihtelua, kun vietin kuusi päivää saksalaispoikien kanssa Arequipassa, ensin kanjonipatikoinnilla ja sitten vielä muutaman päivän kaupungissa. Oli myös hyvin tervetullutta se, että molemmat pojat puhuivat espanjaa, joten sain itse vain hymyillä vieressä, kun he hoitivat puhumispuolen asioinneillamme.

Arequipa

Arequipasta ja poikien huomasta oli kuitenkin lähdettävä ja matka jatkui Cuscoon. Suurin syy, miksi halusin Etelä-Amerikkaan, oli Macchu Picchu ja se oli vihdoin edessä. Macchu Picchuun olisi ollut taas kaikenlaista turistiretkeä, mutta päätin tehdä reissun omillani ja säästää rahaa. Macchu Picchua lähin kaupunki on Aquas Calientes, jonne ei mene kuin överikallis juna, johon en aikonut rahojani käyttää. Vaihtoehtona oli siis ottaa bussi Aquas Calientesta lähimpään kaupunkiin, Santa Mariaan, joka sijaitsee 9 kilometrin päässä. Sieltä matka jatkui kävellen junaraiteiden vieressä Aquas Calientesiin. Olin laskenut, että 9 kilometriä kävelee 1,5 tunnissa, mutta koska junaradan vierusta oli pelkkää isoa irtokiveä, matka kestikin 2,5 tuntia. Osansa teki varmasti se, että bussi oli aamulla kaksi tuntia myöhässä, joten puolet kävelystä tapahtui pilkkopimeässä taskulampun valossa. Kaiken kruunasi tietysti kaatosade. Onneksi tapasin bussissa tytön Uudesta Seelannista, jonka kanssa kuljimme matkan yhdessä.

Uuden Seelannin tytöllä odotti kaverit jo Aquas Calientessa ja seuraavana päivänä klo 4.30 aamulla aloitimme kapuamisen Macchu Picchuun yhdessä. Edessä oli 2000 askelmaa rappusia pitkin. Kello 6.30 olimme perillä. Olin ostanut lipun sekä Macchu Picchuun sekä Macchu Picchu-vuorelle, 600 metriä raunioiden yläpuolelle. Aina, kun näkee kuvia raunioista, kuva on otettu hieman yläpuolelta ja halusin itse saman kuvan. Tämän takia ostin lipun vuorelle. Kun saavuin Macchu Picchulle, tajusin, ettei vuorelle ole tarve kiivetä, koska valokuvien näkymä oli jo edessäni: sisääntulo oli hieman korkeammalla kuin rauniot.

Koska minulla oli lippu vuorelle, aioin sinne myös kiivetä. Aikataulu oli tosin tiukka. Seitsemältä aukeaisi portti vuorelle ja kiipeäminen sinne kestäisi kuulemma tunnista kahteen. Vuorella olisi mukava viettää hetki ja alastulokin kestäisi noin puolet ylös menon ajasta. Lisäksi halusin vielä kiertää raunioissa ja lopuksi olisi mentävä vielä alas ne 2000 askelmaa. Ja kaikki tämä oli tehtävä klo 12 mennessä, koska silloin minun tulisi aloittaa 9 kilometrin matka takaisin Santa Mariaan, jossa bussi odottaisi 14.30. Päätin, että ehdin tehdä kaiken ja niin ehdinkin. Olin jopa niin tehokas, että olin odottamassa bussia jo kello 13.45. En ollut juurikaan pitänyt taukoja kahdeksan tunnin kävelyn ja kiipeämisen aikana tai syönyt kunnolla, ja odotin pääseväni bussiin nukkumaan. Vaikka bussiliput oli ostettava etukäteen, firmalle tuli kuitenkin yllätyksenä se, että meitä matkustajia olikin enemmän kuin bussiin mahtui, joten sain odotella kaksi tuntia lisää seuraavaa bussia.

Portaat Machu Picchu-vuorelle.

Näkymä vuorelta

Kaikki tämä oli kuitenkin sen arvoista. Olin odottanut tätä kauan ja oli se vaan huikea! Vaikka raunioissa kiertely ja läheltä paikan näkeminen oli mielenkiintoista, pidin kuitenkin enemmän paikan tuijottelusta hieman korkeammalta. Kokonaisuudessaan Macchu Picchu on vaan mieletön.

Halusin jäädä vielä Cuscoon kahdeksi päiväksi, koska kaupungissa oli paljon historiallisia nähtävyyksiä ja paikka oli tunnelmallinen. Ensimmäisenä yönä sain älyttömät vatsakivut ja kovan kuumeen ja päivä meni sängyssä. Illaksi olin suunnitellut ottavani 22 tunnin bussin Limaan, jonne minun oli saavuttava keskiviikkoon mennessä, jotta ehtisin hakea Kuuban viisumin lähetystöstä. Olo koheni hiukan iltaan mentäessä ja nyt istun bussissa matkalla Limaan. Luulen, että tämä oli kropan tapa ilmoittaa, että reissutahti on liian kova. Harvoin minun sairastamat taudit menevät näin pian ohi. Päätin hemmotella itseäni ja ottaa bussin, jossa selkänojan saa kokonaan alas makuuasentoon. Näin ei kuitenkaan ole, mutta en ole yllättynyt. Mikään Etelä-Amerikassa ei mene niin kuin luvataan.

Cusco