Lumoava liikenneruuhka Ho Chi Minhissä//The terribly fascinating traffic in Ho Chi Minh

Vietnamiin pääsy ei ole tehty turhan helpoksi suomalaisille turisteille, jos aikoo maassa viettää enemmän kuin nuo 14 viisumivapaata päivää. Ennen maahan menoa täytyy hakea hyväksyntäkirje viisumille joko oman maan lähetystöstä tai netissä matkayhtiöltä. Koska olin Uudessa Seelannissa, kun päätin lentää Vietnamiin, hankin kirjeen netistä 13 eurolla. Epäilin kirjeen aitoutta, koska samassa oli myös kahden venäläisen tiedot maahan pääsystä, mutta kyllä se osoittautui olevan pätevä. Saatekirje tuli osoittaa Vietnamin kentällä, maksaa 20 euroa ja kuukauden viisumi oli hallussa.

Getting into Vietnam isn't as easy as I thought. Finns can stay in the country for 14 days without a visa but if you want to stay for longer you need an approval letter from your embassy or from an online company. Since I was far away from the embassy in New Zealand, I got my letter online for 15$. I was a bit suspicious about whether the letter was legit since I had the visa information of a two russians on the same letter. But it was and I got my visa at the airport when I showed them the letter and payed 25$.

Aasian maihin mentäessä tarvitsee usein myös lipun pois maasta, koska sitä saatetaan kysyä. Koska olin hakemassa 30 päivän viisumia, minulle sanottiin ettei lippua tarvitse. Kuinka ollakkaan Uuden Seelannin kentällä minua ei päästetty koneeseen ilman paluulippua. Ostin sitten hätäpäissäni 7 euron bussilipun netistä Kambodzaan. Se kelpasi, vaikka virkailija taas kyseli, että miksei minulla ole jatkolippua Kambodzasta pois. Suunnitelmaton matkailu tuntuu olevan lentokenttävirkailijoille aina yhtä vieras käsite.

When flying to Asian countries you often need an onward ticket since they might ask about it. Because I was getting the 30 day visa, I was told I don't need one. But surprise surprise, I did need one. The flight crew didn't let me on board without one. So I quickly booked a bus ticket to Cambodia for 9$. They approved it though they were still asking questions where I would go from Cambodia and why I don't have a ticket out from there. Traveling without plans still seems to be an unheard thing for the crew at airports.

Pääsin kuitenkin Vietnamiin, Ho Chi Minh Cityyn ja olin jo taksimatkalla hostellille myyty. Hassua kyllä, sillä Vietnam ei ole koskaan kiehtonut minua ja nytkin matkustin tänne lähinnä koska halusin Laosiin, joten ajattelin nähdä tämän maan siinä samalla sitten.

I managed to get in to the country and to Ho Cho Minh and I already started to like the place on the taxi ride to my hostel. It's funny, Vietnam has never really interested me before and even now I just really wanted to go to Laos so I decided to check this place out as well.

Yleensä en pidä suurkaupungeista, mutta Ho Chi Minh kiehtoi suuresti. Liikenne oli kaoottista; skootterit ajoivat kävelyteillä ja vastaantulijoiden kaistalla ja kaikki tööttäilivät kilpaa. Kaupunki oli hektinen iltaan asti ja ikinä ei tiennyt,mitä kulman takana tapahtuu. Törmäsimme ostoskeskuksen avajaisiin, jossa kaksi lohikäärmeeksi pukeutunutta miestä taiteilivat hyvin epäilyttävän näköisen telineen päällä ja iltakymmenen aikaan puistossa vedettiin jonkin sortin rumpuharjoituksia.

Usually I don't like big cities but I was fascinated about Ho Chi Minh. The traffic was chaotic; scooters were driving on side walks and on wrong lanes and everyone was honking their horn as loud as possible. There was always something happening in the city and you never knew what you would run into. We came across an opening for a mall where two guys dressed as a dragon were jumping on a very questionable looking stand and at ten at night there  were people practising drumming in the park.

Presidentti Ho Chi Minh
President Ho Chi Minh

Uudessa Seelannissa tapaamani vietnamilainen Mata noukki minut skootterinsa kyytiin yhtenä päivänä ja pääsin kokemaan liikenteen sieltä käsin. Vaikka välillä pelotti ja näytti siltä, että joku tulee kylkeen, luotin Matan ajotaitoihin, koska hän on tottunut tuohon ajotapaan. Kenenkään reissarin kyytiin en olisi uskaltanut.

One day I was picked up with a scooter by a Vietnamese girl Mata, whom I met in New Zealand. We drove around in Ho Chi Minh and though it was scary at times and few times it looked like someone is going to crash into us, I trusted Mata. She's used to that crazy traffic, I wouldn't have hoped on a scooter if another tourist was driving it.

Liikenteen lisäksi pääsin ihmettelemään Chu Chi-tunneleita, joita käytettiin Vietnamin sodan aikana vaikka mihin. Yli 250km pitkä tunneliverkosto tarjosi suojaa sodassa ja sieltä löytyi muun muassa sairastupa, keittiö ja makuuhuoneet. Tunneleita oli monessa kerroksessa, jopa 6 metrin syvyydessä.

Besides the traffic, I was amazed by the Cu Chi tunnels they used in the America-Vietnam war for basically everything. The over 250km long tunnelsystem offered protection and they had hospital, kitchen and beds in there too. There were several floors, some as deep as 6 meters under ground.

Mekin pääsimme kulkemaan tunneleissa. Syvimmillään olimme 6 metriä maan alla ja pisin matka, minkä kuljimme oli 15 metriä. Jo tässä ajassa tuntui, että happi loppuu ja hikeä pukkasi. En osaa kuvitella, miten sodan aikana sotilaat ovat asuneet päivä- tai viikkotolkulla maan alla.

We got to walk in the tunnels too. Deepest was 6 meters under and 15 meters long. Even when walking that distance underground I felt like there was no air and I was soaked with sweat when I got out. I can't imagine how the solders lived there for days or weeks.

Ilma-aukko tunneleihin, joka naamioitiin näyttämään termiittipesältä.
An air hole to the tunnels that was disguised to look like a termite nest.

Lisää Vietnamin sodasta kävin oppimassa Sotamuseossa. Siellä kerrottiin sodan kulusta ja näytillä oli paljon vaikuttavia kuvia sodan tositilanteista, joita ulkomaalaiset reportterit olivat käyneet kuvaamassa. Monet heistä menehtyivät sodassa. Silti mieleen jäi parhaiten kertomukset kemiallisen aseen käytöstä ja etenkin sen seurauksista. Kaasua käytettiin tuhoamaan kasvillisuus ja paljastamaan metsissä piileskelevät sissit. Kaasu vammautti tartunnan saaneita ja vaikutti heidän geeneihinsä. Vielä tänäkin päivänä syntyy vammaisia lapsia kaasulle altistuneiden jälkeläisille, niin Vietnamissa kuin Amerikassa sotilaiden keskuudessa. Täällä näkeekin kaduilla paljon ihmisiä pyörätuoleissa. 32 vuotta ja silti sodan vaikutukset on näkyvissä.

I learned more about the war in the War Remnants Museum. There they told about how the war went on and a lot of pictures of different aspects of the war were displayed. What struck me the most was the use of a chemical weapon and how it affected people. They used it to destroy the forests that covered the Viet Cong troops. The chemical caused different types of health issues and even caused birth defects to the next generation. Even now there's still babies being born with disabilities because of that chemical weapon. When walking on the streets here you can see people on wheelchairs. It's been 32 years and you can still see the effects of the war.

Muun muassa suomalaisten protestit sotaa vastaan oli esillä museossa.
Finnish people protested against the war among other nationalities.

-Päivi

Viimeiset vuorinäkymät//Last views from the mountains

Christchurchista suuntasin eteläsaaren pohjoisosaan, joka on maisemiltaan aivan erilainen kuin eteläosa. Vuoret jäivät taakse ja maisemissa näkyy vain vihreitä mäkiä. Ilmasto on kuuma ja trooppinen ja se tuoksuukin erilaiselta. Rannikolla maisemat muistuttavat Australiaa.

From Christchurch I headed to the northern part of the south island. The north part turned out to be quite different from the south. There weren't any mountains, just green lush hills. The air is hot and tropical and it even smells different. The scenery on the coast reminds me of Australia.

Viimeisen kunnon vuoripatikoinnin tein Artturin solassa ja se olikin elämäni rankin patikka. Kiipesimme 1833 metrin korkeuteen, tosin aloitimme 700 metristä, joten itse kiipeämistä oli vain 1100 metriä. Polku ylös oli kuitenkin älyttömän jyrkkä ja välillä kulku oli pelkkää kiipeilyä suurien kivilohkareiden päällä. Vähän väliä piti auttaa käsillä, että pääsi ylös, sen verran jyrkkää mäkeä mentiin. Yleensä tykkään patikoida yksin, mutta koska reitti tuntui hieman riskialttiilta, tuppauduin muutaman muun ihmisen seuraan. Kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen olimme huipulla ja sieltä avautui näkymät kauas vuoristoon. Näin jopa ensimmäistä kertaa Kea-linnun, alppipapukaijan, joita on Uudessa Seelannissa paljon.

My last proper up-the mountain hike was at Arthur's Pass and it was the toughest one I've done so far. It was up to 1833 meters, though we started from 700 meters above sea level so 1100 meters had to be climbed. The path was super steep and at some parts we were climbing on big rocks. Sometimes you had to use hands to pull yourself up, that's how steep it was, at least for me and my short legs. Usually I prefer to hike alone but this time I joined other people I met at beginning since the path was making me a bit anxious. After hiking for three hours we were at the Avalanche Peak and had a view to the whole pass. I even saw a Kea, an alpine parrot that is common in New Zealand.

Ihmisiä kiipeässä ylös
People hiking up

Artturin solan jälkeen paikat, joissa vierailin olivat nättejä, mutta mikään ei aiheuttanut sen suurempia tunteita. Rakastan vuoristomaisemia, joten pohjoisrannikko ei ihastuttanut sen suuremmin. Näin muutamia mielenkiintoisia juttuja ja nautin lämpimästä säästä.

After Arthur's Pass the places I visited were nice but nothing was spectacular to me. I love the mountains so the north coast was too flat for me. I saw some interesting things though and I enjoyed the warm weather.

Pannukakku-kivet Punakaikissa
Pancake rocks at Punakaiki

Abel Tasman kansallispuisto
Abel Tasman National Park

Abel Tasman

Rousku uiskenteli Pictonin satamassa
A ray swam around at the Picton marina

Sitten olikin aika hyvästellä eteläsaari, jossa olen viettänyt viimeiset 4,5 kuukautta. Otin Pictonista lautan Wellingtoniin, maan pääkaupunkiin, joka sijaitsee pohjoissaaren etelärannikolla. Siellä vietin viimeiset neljä päivää.

Then it was time to say goodbye to the South Island, where I had spent the last 4,5 months. I took a ferry from Picton to Wellington, the capital city that lies on the south part of the north island. There I spend my last four days in New Zealand.

Wellington oli hyvä paikka lopettaa seikkailut tässä maassa. Join paljon kahvia, kävin museoissa ja rannalla ja treffasin ihmisiä, jotka olin tavannut aikasemmin tässä maassa. Opin myös, että Uudessa Seelannissa on joka päivä useita maanjäristyksiä, mutta ne ovat niin pieniä, ettei niitä tunne.

Wellington was a good place to end my NZ travels. I drank a lot of coffee, visited museums, hit the beach and catched up with people whom I had met here before. I also learned that there is multiple earthquakes in New Zealand every day, you just don't feel them since they're small.

Wellington

Vuosi sitten tähän aikaan olin ensimmäistä kertaa tässä maassa ja kaksi viikkoa hujahti ohi niin, että tiesin tulevani tänne takaisin. Tällä kertaa vietin Uudessa Seelannissa kauemmin kuin tarkoitukseni oli, sillä en vain ollut valmis lähtemään. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt ja tehnyt, mitä halusinkin. Olen valmis tutustumaan uuteen maahan ja kulttuuriin. Vietnam on seuraavana listalla.

Quite exactly a year ago I visited this country the first time and two weeks went by so quickly that I knew I would come back here. This time I stayed in New Zealand longer than I planned because I was just not ready to leave so soon. Now I feel that I saw and did the things I wanted and I'm ready to get to know a new country and culture. Vietnam is the next on line.

-Päivi