Hymyilevä kansa//The smiling people

Yhden päivän jälkeen karistin Phnom Penhin pölyt jaloistani ja suuntasin etelään Sihanoukvilleen. Sihanoukville on rantakaupunki, jota turistit eivät vielä ole oikein löytäneet.

After one day in Phnom Penh, I headed to south, to Sihanoukville. It's a  beach town that most tourists haven't really found yet.

Olin sattumalta varannut hostellin Otres Villagesta, Otres-rannan vieressä sijaitsevasta pienestä kylästä, jota vasta rakennettiin. Muutamia hostelleja, ravintoloita ja pikkukauppoja jo löytyi, mutta tiet olivat päällystämättömiä ja monttuisia ja joka puolella näkyi rakenteilla olevia taloja. Tunnelma kylässä oli rauhallinen, jopa unelias ja kaduilla sai kulkea vapaasti ilman, että myyjät tulivat iholle. Päinvastoin, mennessäni ostamaan bussilippua turistipuljusta sain herätellä riippukeinussa loikoilevan myyjän.

By coincident I had booked a hostel in Otres village, a small town next to Otres beach that was still under construction. There were a few hostels, restaurants and shops in there, but the roads were unpaved and bumpy and everywhere you looked there was a house being build. The atmosphere in the village was peaceful, sleepy even. You could walk on the streets without the hawkers coming on to you too strongly. When I went to buy a bus ticket from a tourist shop, I even had to wake up the sails person.

                     Tie hostellille

              The road to my hostel

                  Otres Village

                     Otres beach

                          Otres village

               Otres-ranta auringonlaskun aikaan                            Otres beach at sundown

Sihanoukvillessä on kyllä muutama vilkkaampi ranta, kuten Serendipity ja Ocheteaul. Kävin näillä rannoilla kävellen kuuden kilometrin matkan rantaa pitkin. Olin kuvitellut rantakävelyn kauniissa maisemissa, mutta puolivälissä matkaa ranta muuttui muuten autioksi, mutta roskaa oli joka puolella. Rannalta löytyi vaikka mitä; kakkavaippoja, housut, pulloja, muovipusseja ja kuollut rotta. Tiedä sitten heittivätkö ihmiset rannalle jätteensä vai oliko aallot tuoneet ne rantaan.

There are few busier beaches in Sihanoukville, like Serendipity and Ocheteaul. One day I walked the six kilometer journey to those beaches. I had pictured in my mind a peaceful walk down the beautiful beach line but half way there the beach got empty besides the garbage that was spread all over the beach. You could find everything in there: poopy diapers, pants, bottles, plastic bags and a dead rat. I don't if people threw their garbage there or if the waves had brought them from the sea.

                        Roskaranta

                     The trashy beach

     Aina silloin tällöin tuli tämän näköinen                       kaatopaikka vastaan
   Every now and then there was a dumpster                      like this on the street

        Löytyi myös välillä komeita vanhoja                                    rakennuksia

 There were also old beautiful buildings like                                      this

Päästyäni turistirannalle alkoivat hierontanaiset ja käsinauhamyyjälapset jolkottaa luokseni, eivätkä millään meinanneet uskoa kieltävää vastausta. Yritin löytää jonkinlaista somaa rantaravintolaa, mutta kaikki oli saman kaavan ravintoloita: tuolit ja pöydät peitti rannan, värikkäät kaljamainosaurinkovarjot loistivat ja tarjoilivat huusivat kilpaa saadakseen asiakkaita. Päästyäni yhden tällaisen ravintolan pöytään huomasin muiden asiakkaiden olevan vähintään 50-vuotiaita länsimaalaisia miehiä, kännissä. Yksi heistä yritti aloittaa keskustelua kanssani. Hän kysyi, mistä olin kotoisin, sammalsi hetken yksinään ja keskittyi juomaan olutta. Viiden minuutin päästä tuli sama kysymys ja kuvio toistui aina 40 minuutin ajan, kunnes olin hotkaissut ruoan naamariin ja lähdin painamaan takaisin Otres-rannalle. Edes kaatosade ja kakkavaipat eivät hidastaneet tahtia. Oli ihanaa päästä takaisin hiljaiseen pikkukylään. Otres villageen verrattuna tuo kokemus oli oikea kulttuurishokki, vaikkei Serendipity-rannallakaan paljoa ihmisiä ollut ja meno oli vielä rauhallinen Thaimaahan verrattuna.

Once I got to the beach the massage ladies and the bracelet selling kids ran to me and didn't take no for an answer. I tried to find a cute restaurant at the beach but they were all the same, with tables taking over the sand, bright beer advert-umbrellas and waiters each one shouting louder than the other in order to get customers in. Once I sat down in one of these restaurants, I noticed it was full of middle-aged, drunken western men. One of them tried to have a conversation with me. He asked where I'm from, mumbled something to himself and asked the same question again in five minutes. This same routine went on about 40 minutes until I had eaten my lunch and started to head straight back to Otres beach. Even the rain and poopy diapers didn't stop me. Compared to Otres beach Serendipity was like a cultural shock, although there weren't a lot of people there and compared to Thailand is was pretty chilled.

         Myrsky nousemassa Otres-rannalla

               Storm arising at Otres beach

Rentouduttuani kolme päivää rannalla, otin yöbussin pohjoiseen Siem Reapeen. Olin varannut hotellibussin oikean sängyn kanssa, mutta olin skeptinen sen suhteen, mik todellisuus tulisi olemaan. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun minulle olisi luvattu sängyksi taittuva istuin eri lopputuloksella. Mutta yllätyksekseni sain ihan oikean sängyn! En ole koskaan nähnyt bussia täynnä sänkyjä ja oli pakko nauraa ääneen. Ensimmäistä kertaa sain oikeasti nukuttua yöbussissa, vaikka muutaman kerran luulin tippuvani yläpedistäni. Turvavyöt olisivat olleet passelit.

After three days of relaxation at the  beach I took a night bus up North, to Siem Reap. I had booked a hotel bus with actual beds but I was skeptical. It wouldn't had been the first time I booked a "bed" and it turned out to be an ordinary seat. But for my surprise it was a bed! I have never seen a bus like that and I was laughing out loud when I saw it. For the first time, I actually got sleep in a night bus although I woke up few times when I thought I'm going fall down from my top bunk. Seat belts would have been great.

                         Yläpeti bussissa
                      Top bunk in the bus

      Peitto ja tyynykin tarjottiin

They had blankets and everything

Se, mikä täällä hämmentää ja pelottaakin, on liikenne. Sääntöjä ei tunnu olevan. Skootterit pujottelevat, mistä mahtuvat ja etenkin vasemmalle käännyttäessä ne oikaisevat vastaantulijoiden 

kaistalle ja ajelevat hetken vastavirtaan ennen oikealle kaistalle palaamista. Tämä tuo lisää mielenkiintoa kadunylitykseen, joka ei muutenkaan ole ruuhkaisilla teillä helppoa. Kukaan täällä ei juurikaan kävele, muuta kuin muutamat turistit. Kävelyteitä ei siis ole, suojateistä puhumattakaan. Katua ylittäessä ei auta kuin vetää henkeä ja unohtaa itsesuojeluvaistot. Muuten tien ylittämisestä ei tule mitään.

The thing that amazes and even scares me a bit, is traffic. There seems to be no rules on that one. There's a lot of traffic and scooters go basically where they want to go. Especially when turning left, they cut the corners and turn to the wrong lane. They drive for a while before getting back to the right lane. This makes crossing the road even more interesting. Hardly no one walks in here other than few tourists so there's no sidewalk not to meantion crosswalks. When crossing the road, the best you can do is to take a deep breath and forget your instinct of self preservation. Otherwise you'll never be able to cross.

Suurimman vaikutuksen täällä minuun on tehnyt ihmiset. Vaikka heillä ei ole paljoakaan, he ovat aina hymyssäsuin ja kohteliaita. Olen saanut parasta palvelua ravintoloissa täällä ja olen kuitenkin käynyt Amerikassa. Tarjoilijat aina muistavat, jos menee samaan paikkaan uudestaan ja ovat kohteliaita pitäen huolta, että kaikki on kohdillaan. He tuntuvat olevan aidosti kiitollisia, kun menee heidän ravintolaansa eikä ihme, kilpailu on sillä alalla varmasti kovaa. Minut on saatettu ravintolasta ulos kadulle asti ja tarjoilija on jäänyt perään vielä vilkuttamaan.

The thing that impress me here the most is people. Even though they don't have much, they're always smiling and polite. I've had the best service in the restaurants in here and I've been to USA. The waiters always remember you if you go to their restaurant more than once and they make sure that everything is good with you. It seems they are genuinely happy that you go to their restaurant and no wonder, the competition in that field must be tough. I have had a waitress walk me out of the restaurant and standing on the street waving to me until I was further away.

Ihmisillä tuntuu olevan myös hyvä huumorintaju. Kerran tulin ravintolasta ulos ja kuusi tuk tuk-kuskia seisoi vastapäätä. Yksi heistä kysyi, tarvitsenko kyydin. Vastasin kieltävästi. Seuraava kuski kysyi samaa, saaden saman vastauksen. Aloin jo nauramaan tilanteelle ja heitin kai vettö myllyyn, kun kaikki loput neljä kysyivät myös samaa ja naureskelivat näin tehdessään. Tilanteen ironia oli niin hauskaa, että he huutelivat vielä peräänikin samaa kysymystä ja nauroivat. On aina ihana huomata, kuinka samanlainen huumorintaju voi löytyä täysin eri kulttuureista tulevilla. 

People also seem to have a good sense of humor. Once I walked out of a restaurant and there was six tuk tuk-drivers standing next to it. First one of them asked if I needed a tuk tuk. I declined and another one asked the same. I declined again laughing and so the rest four drivers asked the same question, getting the same answer. They laughed when they did this and after I passed them, they still continued shouting "tuk tuk?" and laughing. It's always great to realize how similar a sense of humor can be with people who come from totally different cultures.

- Päivi

Kansanmurha ja köyhyyttä - ensikosketus Kambodzaan//Genocide and poverty - The first impression of Cambodia

Kambodza on ollut jo hetken matkakohdelistallani. Kertomukset
siitä, kuinka maa on kuin Thaimaa 30 vuotta sitten ennen turistimassojen valtausta, sai minut vakuuttuneeksi siitä, että sinne on pakko päästä ja pian.

Cambodia has been on my list for long now and the stories about how it is like Thailand 30 years ago convinced me I should go there as quickly as possible before the mass tourism.

Koska on lokakuu ja sadekausi, Kambodzassa on vieläkin vähemmän turisteja kuin normaalisti. Pääkaupungissa Phnom Penhissä ei tullut kuin satunnaisia länsimaalaisia vastaan. Hostelleissa heitä tietysti oli enemmän, samoin turistinähtävyyksissä. Hinnatkin ovat nyt halvemmat. Hyvä hostelli maksaa alle neljä euroa yöltä ja ravintola-annoksenkin saa samaan hintaan. Paikallinen olut maksaa saman verran kuin pullovesi, eli 0,50 euroa tuoppi. Kuuden tunnin bussimatkan saa 8 eurolla ja siihen nähden tuntuukin riistolta, että 10 minuutin tuk tuk-kyydistä joutuu maksamaan 6 euroa.

Because it's a rainy season, there's even less tourists here than usually. In the capital Phnom Penh there were only few western people that I came across. Of course, in hostels and tourist attractions there were more people there. The prices are now lower due to the low season. You can get a good hostel for under 4$ per night and a meal in a restaurant for the same price. Local beer costs the same as water, 0.50$ per pint. A six-hour bus ride is 8$ and that's why it seems unreasonable to pay 6$ for ten minute tuk tuk-ride.

Tuk Tukin kyydissä hostellille

A Tuk Tuk ride to the hostel

Tuoretta kookosvettä kelpaa juoda näillä hinnoilla

A fresh coconut water is a must with these prices

25:n tunnin matkaamisen aiheuttama väsymys ja iltapäivällä alkanut rankkasade teki sen, että en ensimmäisenä päivänä käynyt kuin syömässä ja Tuol Sleng-vankilassa. Tuol Slengissä olikin tarpeeksi purtavaa yhdelle päivälle. Otin audiokierroksen vankilassa ja seuraavat kertomukset perustuvat sieltä saatuihin tietoihin.

Because of the exhaustion due to 25-hour travels and the afternoon rain, I didn't do much on my first day, other than had lunch and visited the Tuol Sleng-prison. But Tuol Sleng was enough to handle for one day. I took an audio tour at the prison and the following facts are based on what I learned in there.

Tuol Sleng oli kidutusvankila, johon punakhmerien hallinnon aikana vuosina 1975-1979 tuotiin 12 000-20 000 vankia. Punakhmerit halusivat ”puhdistaa” Kambodzan luokkayhteiskunnasta ja luoda agraariyhteiskunnan keinolla, millä hyvänsä. Tämä tarkoittikin sitä, että etenkin aikasemman hallituksen työntekijät vangittiin, samoin kuin korkeakoulutetut, tehdastyöntekijät, opiskelijat, munkit jne. Kukaan ei säästynyt vainoilta. Jopa punakhmerit itse perheinensä saattoivat joutua pidätetyiksi ja teloitetuiksi. Vankilan lisäksi ihmisiä lähettiin työleireille ja koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmät, raha, posti ja julkinen liikenne lakkautettiin.

Tuol Sleng was a prison where people were tortured by the Khmer rouge in the years 1975-1979. Between 12 000 and 20 000 people were imprisoned there. The Khmer rouge wanted to tear down the class society and create an agrarian society by any means. This meant that especially workers from the previous government were imprisoned, as were the educated, factory employers, students, monks etc. No one was safe from the persecution. Even some of the members of Khmer rouge were imprisoned and executed. People were also sent to labour camps and education- and healthcaresystem as well as money, post and public transportation were all shut down.

Tuol Sleng-vankilassa vankeja kidutettiin brutaaleilla tavoilla useita kertoja päivässä, ruokaa ja vettä annettiin niukasti ja olot olivat muutenkin alkeelliset. Kidutuksen tarkoituksena oli saada vangit tunnustamaan ”rikokset”, joita he harvoin olivat edes tehneet tai nimeämään perheenjäseniään tai muita tuttujaan. Jos vanki suostui yhteistyöhön, hänet teloitettiin annettuaan vastauksensa. Kenenkään ei ollut tarkoitus lähteä vankilasta elävänä. Osa vangeista teloitettiin vankilassa tai he ehtivät kuolla kidutuksen ja huonojen olojen seurauksena. Osa vangeista haudattiin vankilan pihalle, mutta suurin osa vietiin Kuoleman kentille, jossa harjoitettiin massateloituksia ja -hautauksia. Vain kahdentoista ihmisen tiedetään selvinneen hengissä Tuol Sleng-vankilasta.

In Tuol Sleng, the prisoners were tortuted in brutal ways multiple times a day, food and water weren't given enough and the overall living conditions were primitive. The purpose of the torture was to get the prisoners to confess ”the crimes” they seldom had even commited or get them to name their family members and friends. If the prisoner was to collaborate, he was executed after giving his answers. No one was meant to leave the prison alive. Some of the prisoners were accidently killed in the prison by the torture and poor living conditions and they were buried in the prison ground. Most of the prisoners were taken to the Killing fields, where they were executed and buried in mass graves. Only twelve people are confirmed to survive from Tuol Sleng.

Valokuvatodiste kidutuksista Tuol Sleng-vankilassa

A photograph to proof the tortures that took place in Tuol Sleng

Kidutukseen kuolleiden haudat vankilan pihalla

The graves on the prison ground of the people who died by the torture

On hurjaa ajatella, kuinka järjetöntä elämä täällä on silloin ollut ja että siitä on vain 40 vuotta. Ihmiset edelleen toipuvat tästä kansanmurhasta. Vainoista selvinneet olivat traumatisoituneita eikä minkäänlaista apua ollut tarjolla näistä asioista yli pääsemiseen. Henkisesti epätasapainossa olleiden vanhempien lapset kasvattavat nyt omia lapsiaan ja 40 vuoden takaiset tapahtumat ovat näin jättäneet jälkensä myös uuteen sukupolveen. Yhteiskunta on pitänyt rakentaa uudelleen ja rakentaminen on ollut hidasta. Suurimmalta osalta Kambodzan kansalaisista puuttuu edelleen kunnon koulutus, etenkin maaseuduilla. Lisääntyneen turismin myötä myös seksiturismi ja etenkin lapsiprostituutio on noussut yleisemmäksi.

It's crazy to think how unsane the life was in here only 40 years ago. People are still recovering from this genocide. The people who survived the persecution were traumatized and there was no help on getting over those things they had experienced. The children with emotionally unstable parents from that time are now raising up their own children and this is how the genocide still affects the new generation. The society had to be rebuilt and the construction has been slow. Most of the people in Cambodia are still lacking a proper education especially in the country side. With more tourists coming in, sextourism and childprostitutes are getting more common.

Itse on ole ainakaan vielä törmännyt seksiturismiin vaikka se kuulemma etenkin Phnom Penhissä näkyy räikeästi. Olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että paikalliset lapset juoksentelevat paljon alasti kaduilla ja ravintoloissakin. Muuten täällä ollaan melko häveliäitä, muualla kuin rannalla ei ole hyväksyttävää näyttää olkapäitä tai polvia ja pariskuntien välisiä hellyydenosoituksia julkisesti paheksutaan.

I haven't come across with sextourism yet, though I heard it's well displayed especially in Phnom Penh. I have payed attention that many of the local kids run around naked on streets and even in restaurants. Otherwise the locals are quite modest. It's not that acceptable to show your knees and shoulders outside the beach and acts of endearment between couples in public are frown upon.

Fiilikset tästä paikasta on hieman ristiriitaiset. Odotin tätä matkaa jossain kohtaa kovastikin ja tänne päästyäni en olisi jaksanut olla täällä. Luulen, että asiaan vaikutti Suomen päässä olleet kiireiset viimeiset viikot, joten en ollut oikein päässyt lomatunnelmaan. Olen myös sattunut varaamaan joka paikassa hostellin, jossa joko ei ole juuri ketään muita tai sitten siellä olevat muut matkalaiset tuijottavat puhelimiaan koko päivän. En ole siis päässyt keskustelemaan tästä maasta ja vaihtamaan ajatuksia kenenkään kanssa. Ehkäpä tässä viimeisinä päivinä itselle muodostuu jonkinlainen mielipide tästä maasta.

My thoughts about this place are still a bit conflicted. At one point I waited for this trip a lot for some reason and when I got here, I didn't feel like being here. I think it's because I had such busy last weeks in Finland, that wasn't able to get myself to the holiday mood. I've also managed to book hostels where there either is hardly anyone else there or the other backpackers there are just on their phones all the time. So I haven't really gotten a chance to talk or change thoughts about this country with anyone. Maybe I'll get a better opinion on my last days.

- Päivi

"En ole ollut kaikkialla, mutta se on listallani" //"I haven't been to everywhere but it's on my list"

Helsinki-Vantaan lentokenttä. Tasan 9 kuukautta sitten istuin täällä jännityksestä ja innosta puhkuen odottaen maailmanympärimatkani alkua. En yhtään tiennyt, mitä odottaa ja miltä tuntuu olla niin kauan yksin maailmalla.

Nyt istun samalla kentällä melko rauhallisin mielin. Aloitan noin seitsemän kuukauden matkan maailmalle ilman suurempia suunnitelmia. Ensin viikoksi Kambodzaan, sitten Uuteen Seelantiin töitä etsimään. Nyt tiedän jo suurinpiirtein, mitä odottaa matkalta eikä tämä tunnu niin suuren seikkailun alulta. Viime viikkojen aikana jopa mietin välillä, että olisin voinut jäädä Suomeenkin. Toisaalta tunnun olevan suurten kysymysten äärellä elämässäni Suomessa, joten etäisyys ja arjesta pakeneminen toivottavasti auttaa tähän.

Ihmisten hyvästely oli tällä kertaa vaikeampaa. Kun ei tarkalleen tiedä, koska näkee uudestaan, tuleva aika erossa tuntuu jotenkin pidemmältä ja vaikeammalta. Toisaalta en yhtään ymmärrä, että olen menossa taas. Kahden vuoden takaisen Afrikan reissunhan piti olla se viimeinen pitkä reissu. Kun kerran lähtee, sieltä on vaikea pysyä poissa.

-Päivi

//

Helsinki-Vantaa airport. Exactly nine months ago I sat here filled with fear and excitement, waiting for my trip around the world to start. I had no idea of what to expect or how's it going to feel to be away for so long by myself.

Now I'm sitting here calm. I'm about to start approximately a seven month journey to the world with no detailed plans on my mind. I'll spend a week in Cambodia and then head to New Zealand and try to get a job in there. Now I kind of know what to expect from my travels and this doesn't feel like a beginning of a big adventure. In the last couple of weeks there were times when I thought I could stay in Finland. On the other hand, it seems that I'm dealing with a few big issues in my life so maybe distance will give me more clarification.

It was harder to say goodbyes this time. When you don't know exactly when you're going to see your friends and family again, the time apart already seems longer and harder. Saying that, I still don't really realize that I'm leaving again. My trip to South Africa two years ago was suppose to be my last long trip. Once you go to the world, it's hard to stay away.

-Päivi

Maailma kädessä

Viimeinen päivä Denverissä oli haikea. Kävimme Eleanorin kanssa katsomassa Red Rocks-amfiteatterin ja kävelemässä sen ympäristössä, söimme lounasta ja ostimme minulle säkillisen ruokaa koneeseen, koska en halpislipullani ollut oikeutettu ruokaan seitsemän tunnin lennolla. Kaiken tämän teimme itkien tai itkua pidätellen. Kun toinen sai kasattua itsensä, toinen aloitti. Kotiinpaluulennon itkut on jo tuttua kauraa aikaisimmilta pitkiltä reissuilta. Kuusi vuotta sitten itkettiin Tiinan kanssa lennolla Afrikasta kotiin ja samaa tein yksinäni vuosi sitten.

Kun laskeuduimme Islantiin, itkut unohtui, kun piti hermoilla ehdinkö Helsingin lennolle. Islannin lennonvalvojat olivat lakossa ja kaikki lennot olivat myöhässä ja saapuivat tämän takia peräjälkeen kentälle saadessaan viimein luvan laskeutua. Lentokenttä oli ääriään myöten täynnä ihmisiä, jotka yrittivät päästä kentältä ulos tai ehtiä lennolle. Oma lentoni onneksi odotti ihmisiä, vaikka minäkin astuin koneeseen 45 minuuttia myöhässä. Monen tunnin itkut väsytti niin, että nukahdin saman tien vieressä istuvan miehen olkaa vasten ja heräsin suupieliä pyyhkien, kun laskeuduimme.

Oli outoa astua lentokentälle, joka oli jo tuttu. Kaikki puhuivat omaa kieltäni ja tiesin, minne kuului mennä. Ketään ei ollut kentällä vastassa ja siksi tuntuikin, että reissu jatkuisi vielä. Kuitenkin muutama minuutti tutussa ympäristössä ja tuli tunne, kuin koko reissu olisi ollut vain unta. Viimeisen viiden kuukauden aikana itselle oli tapahtunut niin paljon, että tuntui kuin olisi elänyt vuosia eteenpäin ja täällä kaikki oli kuten ennenkin.

Se, mitä viidessä kuukaudessa tapahtui oli 11 maata, 60 000 kilometriä, 19 lentoa, 37 bussimatkaa, 53 hostellia ja lukuisia ihania ihmisiä! Eniten opin itsestäni ja jos aikaisemmin jo viihdyin omassa seurassani, niin nyt viihdyn vielä enemmän. Paras päätös oli lähteä yksin. Monet ihmiset olisi jäänyt tapaamatta ja seikkailut kokematta, jos en olisi saanut tehdä oman pääni mukaan. Suurimpana asiana käteen jäi tunne, että maailmassa ei ole mitään, mitä en voisi tehdä. Aika hyvin tytöltä, joka pelkäsi lapsena omaa varjoansakin.

- Päivi

Isojen asioiden maassa

Kanadassa viikko vierähti kaverin luona lähinnä rentoutuen eli periaatteessa tekemättä mitään. Windsor ei ole se kaunein tai tapahtumarikkain kaupunki Kanadassa, mutta olin hyvässä seurassa ja hyvällä omallatunnolla sai ottaa rauhassa. Oli myös ihanaa saapua lentokentälle ilman, että piti osata sukkuloida sieltä pois. Kaverini oli kentällä vastassa, joten sain vain hypätä auton kyytiin. Oli myös mukavaa viettää kokonainen viikko samassa sängyssä! Tähän asti kolme yötä samassa paikassa on ollut pisin aika. Iloitsin myös siitä, että tulin taas ymmärretyksi englannin kielellä ja kadulla sai kulkea vapaasti ilman miesten huuteluja ja viheltelyjä.

Detroit Kanadan puolelta

Viimeisenä iltana Kanadassa käväisimme USA:n puolella Detroitissa, joka oli vain puolen tunnin matkan päässä. Detroitilla on mennyt huonosti ja se näkyi lukemattomina kodittomina sekä rapistuvina rakennuksina. Kävimme katsomassa baseball-pelin, joka oli hauska kokemus vaikken lajista niin mitään ymmärräkään. Ilmeisesti paikallisetkaan eivät niinkään seuraa peliä, vaan tulevat sinne viettämään aikaa ja juomaan olutta.

Sitten olikin aika lentää reissun viimeiseen kohteeseen, Denveriin Coloradoon. Sielläkin oli kaveri , Eleanor, vastassa ja paikka, jossa punkata viikko. Colorado on vuorten ympäröimä, joten kävimme tietysti pari kertaa patikoimassa. Osallistuin myös Eleanorin kickboxing-tunnille muutaman kerran ja lähinnä vain vietimme aikaa yhdessä. Nauroin Kanadan ja Amerikan viikkojen aikana enemmän kuin koko reissun aikana yhteensä. Hyvät ystävät ovat kultaa! Viikonloppuna seuraamme liittyi Jena Minnesotasta. Jena, kuten Eleanor, oli samaan aikaan kanssani Kapkaupungissa vapaaehtoistyössä ja asuimme samassa talossa. Vaikka viime tapaamisesta oli jo vuosi, jatkoimme siitä, mihin jäimme.

2744 rappusta mäen päälle

Viikonloppuna saimme kutsun Eleanorin ystävän luo allasbileisiin. Täällä varakkaammat ihmiset asuvat kerrostaloissa, jotka ovat kuin luksushotelleja. On uima-allas, kuntosaleja, ilmaista kahvia ja pankkiautomaatti. Oli mielenkiintoista nähdä, miten leveästi voi elää, jos on rahaa. Samalla itselle vahvistui ajatus, etten tarvitse tai edes halua paljon tavaraa ja luksusta ympärille. Silloin tällöin päivä uima-altaalla on tervetullutta, mutta en tarvitse pääsyä altaalle joka päivä. Elän mielelläni niukasti, jos se mahdollistaa matkustelun. Oli siis jokseenkin ärsyttävää kuunnella, kun tämä kaveri, joka tienaa kolme kertaa enemmän vuodessa kuin minä, ostelee kalliita maastureita ja telkkareita, joille voi puhua sekä maksaa vuokraa saman verran kuin minä tienaan kuukaudessa, valittaa kun hänellä ei ole rahaa tarpeeksi säästössä matkusteluun. Kyllä voi olla hyvätuloisen elämä vaikeaa.

Yhtenä iltana osallistuimme iltamaan, jossa juotiin viiniä ja maalattiin taulu opettajan opastuksella. Olin hieman ennakkoluuluinen aluksi, koska vihaan piirtämistä, mutta kummasti ajatus viinistä sai minut paikalle. Ilta oli lopulta todella hauska, eikä maalaaminenkaan ollut niin vaikeaa, kuin luulin. Onneksi paikalla oli paljon muitakin, joiden lopputulokset näyttivät 6-vuotiaan tekemiltä.

Kanadassa ja Amerikassa kaikki todella on isompaa kuin muualla. Jo ensimmäisenä iltana Kanadassa ruokakaupassa kiinnitin asiaan huomiota. Yksin asuvia sinkkutalouksia eikä täällä päin huomioida pakkauskoossa. Maidot on 2L:n tonkkia, valmissalaattirasian ympärysmitta oli puolisen metriä ja sipulitkin on kahden nyrkin kokoisia. Denverissä joka paikkaan ajetaan moottoriteiden kautta ja joka kulmassa on suuria liikekeskuksia, joista löytyy ruokakauppa, apteekki ja vähintään kolme pikaruokalaa.

Huojuva tornikin on Amerikan kokoa

Ihmiset Denverissä ovat todella mukavia, useaan otteeseen olen juuttunut keskusteluun ventovieraiden muun muassa kanssa kaupassa ja puistossa. Asiakaspalvelukin on ystävällistä, paikoin jopa ällöttävän mairean ystävällistä. Mutta niin kai täytyykin, jos tarjoilijoiden tienestien enemmistö tulee tipeistä. Amerikka on mielenkiintoinen maa ja muutaman kaupungin haluan täällä vielä nähdä, mutta muuten en ole erityisen viehättynyt tähän maahan. Kaikki on liian isoa ja amerikkalaiset äänekkäitä. Olen muutaman kerran täällä jo kuullut, että puhun liian hiljaa ja vähän...

Saaliina Kuuban kaduilla

Kymmenen päivää Kuubassa meni nettipimennossa ja nyt olen taas sivistyksen parissa Kanadassa. Nettiä olisi kyllä ollut tarjolla, mutta se oli niin monen mutkan kautta, että päätin ottaa breikin kännykänkäytöstä.

En ollut varannut asumusta Kuubasta, koska halvimmat Casat eli taviskuubalaisten kotinurkista vuokrattavat huoneet olisi halvimmillaan paikan päällä. Lentokentällä tapasin kuitenkin saksalaisen pojan, joka oli varannut huoneen kahdella sängyllä, joten tuttuun tapaan kutsuin itseni hänen mukaansa. Päätimme jakaa huoneen, joka olikin huone parisängyllä. Normaalioloissa sängyn jakaminen ventovieraan kanssa aiheuttaisi  puistatuksia, mutta normaaliolot on ollut ja mennyt.

Ensimmäisenä iltana kävi jo selväksi, että Kuuba olisi selkeästi erilainen kuin muut maat. Liikenne on vanhoja jenkkiautoja ja kuplia. Mainoksia ei näy missään, rakennukset on vanhoja ja usein rapistuneita ja kun kysyimme Casan rouvalta kelloa, hän avasi radion, odotti hetken ja ääni radiossa kertoi kellonajan. Eikö Suomessakin ollut Neiti Aika joskus muinoin?

Kuuba on köyhä maa, mutta sitä ei heti huomannut. Kukaan ei kerjännyt kadulla eikä lapsityöläisiä näkynyt missään. Kaikki lapset ilmeisesti käyvät koulua ja koulutus on arvostettu asia. Ja vaikka ihmiset ovat köyhiä, on Kuuba silti melko turvallinen paikka. Ilmeisesti sanktiot varkaudesta on kovat. Ainut, mitä kuulin muutamilta turisteilta varastettavan, on sandaalit uintireissun aikana.

Köyhyyden huomaa kuitenkin ruoassa. Missään en ole saanut niin pahaa ruokaa kuin Kuubassa. Tietysti söin taas halvimmissa paikoissa, mutta se yksi aamiainen, jonka söin ihan oikeassa ravintolassa, oli samaa settiä. Hedelmät olivat mädäntymispisteessä ja maistuivat sipulilta, leipä vanhaa ja rutikuivaa eikä munakaskaan maistunut ihan normaalilta. Paras ruoka, mitä olen syönyt on pakastepizzan makuinen pizza ja kuiva pasta pienellä kastikemäärällä. Toisaalta ne maksavat 0,50 euroa, että kyllähän niillä elää. Viimeiset viikot minun standardi ruoalle onkin ollut vain, se, että se on halpaa ja sillä elää.

Oma lukunsa Kuubassa on myös miehet, he ovat ylivoimaisesti ärsyttävimpiä kuin missään muualla. Jos Jamaikalla luulin miesten olevan kovia huutelemaan, olivat he kissanpentuja verrattuna kuubalaisiin. Ihan jatkuvalla syötöllä sai huuteluja, ei mennyt kuin 15 sekuntia kun yksi lopetti ja toinen aloitti. Huutelut olivat seksuaalissävytteisiä, viheltelyä, pusutteluääniä ja jopa sihinää. Kun siihen ei reagoinut, huutelu paheni. Jos siihen reagoi, huutelu paheni. Koskaan ei voinut voittaa. Vaikka sanoin, etten puhu espanjaa, miehet silti kulki vieressä puhuen ties mitä espanjaksi. Yksi päivä komensin yhden miehen pois kimpustani elekielellä, kuin lapsen. Ne jotka puhuivat englantia, sentään lähtivät helposti matkoihinsa yhdellä kehoituksella. En ihmettelisi,  jos feminismi olisi saanut alkunsa Kuubasta. Sen verran miesvihaa alkoi kertymään, kun oli pelkkä lihanpala kadulla.

Ekat päivät vietin Havannassa pyörien, mutta kaupungin melu ja saastaisuus alkoi ahdistaa, joten siirryin Tridinadiin, pieneen rannikkokaupunkiin. Kaupungin kaduilla velloi turistimassat, joten oikeaa Kuubaa ei siellä päässyt näkemään. Kauniita vanhoja ja värikkäitä rakennuksia sitäkin enemmän. Kaupunki oli myös tietysti kalliimpi kuin Havana ja olinkin pulassa käteisvarojeni kanssa. Koska en halunnut nostaa rahaa suurien nostomaksujen takia, elin hyvin tiukalla budjetilla viimeiset päivät. Jokainen sentti oli tarkalleen laskettu. Söin alle eurolla päivässä, jonka kanssa sain kyllä kolme ateriaa, mutta se tarkoitti pizzaa ja pastaa aamupalaksi, lounaaksi ja illalliseksi. Elämäni pizzakiintiö taitaa olla nyt täynnä.

Tridinadissa ollessani alkoi yhtenä iltana ukkosmyrsky, kun olin menossa kotiin päin. Casani sijaitsi pitkän kujan päässä ja kesken matkaa sähköt menivät poikki ja tuli pilkkopimeää. Onneksi salamoi niin paljon, että löysin jotenkuten oikealle ovelle. Sisällä vastassa odotti pimeässä seisovat casan rouvat, jotka alkoivat huutaa jotain espanjaksi. Sain selitetyksi kuka olen ja rouvat rauhoittuivat. Sähköt tuli takaisin ja huomasin rouvien puristavan käsissään suuria lihaveitsiä. Tilanne oli niin koominen, etten edes tajunnut miettiä, olisiko itsekin pitänyt itsekin varustautua veitsellä yötä vasten. Koko yön satoi kaatamalla ja ukkosti niin kovin, että tuntui kuin koko taivas olisi revennyt. Muutaman kerran salama kuulosti osuvan johonkin lähelle. En ole koskaan kokenut 12 tuntia kestävää ukkosmyrskyä. Aamulla herätessäni tavarani lattialla uivat vedessä. Pyykit, jotka olivat kuivumassa kylppärissä valui vettä. Onneksi nukun puhelimen, tabletin ja rahojen kanssa. Muuten nekin olisivat nyt mennyttä.

Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja poljin 10km rannalle. Matka oli mielenkiintoinen. Tien varrella kulki lehmiä vapaana, välillä minut ohitti hevoskärry, jossa soi salsamusiikki, välillä miehet ohittivat skoottereilla sihisten ja viheltäen ja rantatielle päästyäni sain varoa kymmeniä rapuja, jotka kulkivat tien poikki. Löysin pienen rannan, jossa fillarin parkkeeraaminen maksoi euron. Olin aamukymmeneltä ainoa turisti ja oli ihanaa saada koko ranta itselle. Välillä rannan omistajaukko toi hienoja kiviä tai kuolleita kaloja näytille ja vertaili omaa tummaa ihonväriään omaani, josko olisin jo tarpeeksi ruskea.

Casa Tridinadissa

Vaikka Kuuba oli mielenkiintoinen, viimeiset päivät siellä odotin vain poispääsyä. Miesten käytös ja huono ruoka alkoi vain kyllästyttämään. Olisin varmasti nauttinut ajastani enemmän, jos olisin ollut siellä jonkun kanssa. Tapasin kyllä paljon muita reissaajia, joiden kanssa vietin aikaa ja seurassa ollessa miesten huutelutkin oli vähäisiä. En kuitenkaan ollut ainoa, joka koki muutaman päivän Kuubassa riittävän. Monet muut reissarit olivat varanneet useita viikkoja Kuuballe ja yhden viikon jälkeen moni oli aikaistamassa lentoaan pois. Paikallisten yritykset nyhtää kaikki rahat turisteilta ja jatkuva häiritseminen kaduilla kävi monen hermolle.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että koin Kuuban nyt, vielä kun se on melko alkuperäinen. Nyt kun jenkkituristeilla on pääsy maahan ja kuubalaiset ovat luonnollisesti heidän rahojen perässä, tulee Kuubakin olemaan perusturistirysä jossain vaiheessa.

Kun lomallakin täytyy opetella ottamaan rennosti

24:n tunnin bussimatkalla Limaan näin ihmeellisiä asioita, enkä usko, että ne oli kuumeunia. Näin muun muassa palavan sohvan tien varressa, koirien joukkotappelun ja takseja, joissa kuskin ympärillä oli rautakalterit. Mietin hetken, mihin olen oikein saapumassa, Limallahan on vaarallisen kaupungin maine. Taas kerran tapasin bussissa poikia, jotka kertoivat paremmasta alueesta Limassa, joten hyppäsin heidän taksiinsa ja suuntasimme Miraflores-alueelle. Ihmettelen, miten hyvä tuuri minulla on ollut Etelä-amerikassa, mitä tulee ihmisten tapaamiseen bussissa. Loppuaikana en edes varannut hostelleja tai ottanut muutenkaan kaupungeista niin selvää. Bussissa olisi aina joku, jonka seuraan liittyä.

Limassa kaksi päivää meni kierrellessä ja katsellessa paikkoja. Ensimmäisenä päivänä istuin donitsikahvilassa ahtaen itseäni täyteen ja tuijotellen ihmisiä kadulla, kun bongasin tutun parran, jonka perään juoksin. Parta oli amerikkalainen mies, jonka kanssa asuimme samassa hostellissa Cuscossa. Lähdimme metsästämään parralle ruokaa, kun törmäsimme paikalliseen mieheen, joka halusi viedä meidät ystävänsä ravintolaan. Siellä söimme ja joimme hyvin, sain parhaan illallisen koko Etelä-amerikan reissun aikana. Mies maksoi laskun ja kutsui meidät luoksensa asumaan seuraavan kerran, kun olisimme Limassa. Ei huono uusi tuttavuus siis. Jatkoimme parran kanssa iltaa ja kävi ilmi, että olisimme samalla lennolla Floridaan seuraavana päivänä. Hän jäisi sinne ja minä jatkaisin sieltä Jamaikalle. Välillä maailma on pieni.

Jamaikalla superkuuma ja kostea ilma yllätti täysin. En enää muistanut, millaista on hikoilla itsensä märäksi vain seistessään paikallaan. Ensimmäiset kaksi päivää vietin Montego Bayssa, joka kuulemma on superturistialuetta, mutta en osaa sanoa siitä mitään. Vietin molemmat päivät hostellissa lähinnä nukkuen ja aurinkoa ottaen.

Kolmantena päivänä päätin suunnata Negriliin. Menin paikalliselle bussiasemalle, jossa taas totesin olevani ainoa valkoihoinen. Ilmeisesti muut reissarit käyttävät kalliimpaa turistibussia. Bussiasemalla luokseni tuli mies, joka alkoi ohjata minua Negrilin bussiin. Saman tien tuli toinen mies vihaisena huutaen, että tuo mies on huijari eikä minun pitäisi seurata häntä. Toinen mies ohjasi minut poliisin luo, joka otti minut kainaloonsa ja ohjasi oikeaan bussiin.

Bussi jätti minut Luceaan, jossa heti kun astuin bussista ulos, tuli Negriliin ajava reittitaksimies luokseni ja ohjasi oikeaan autoon. Kaikki kävi niin helposti, itse ei tarvinnut kuin kysellä hintoja, jotka eivät päätä huimaa. Kokonaisuudessaan tuosta kahden tunnin matkasta maksoin 4 euroa.

Jamaikalla on siis käytössä minibusseja sekä reittitakseja, jotka ovat seitsemän hengen takseja ja ne ajavat tiettyä reittiä. Periaatteessa kuin minibussit,  mutta pienempiä. Ja kuten Afrikassa, bussit ja taksit lähtevät vasta kun ovat tupaten täynnä. Niin täynnä, että neljän hengen riville ahdetaan viisi ihmistä.

Negrilissä yövyin idyllisimmässä hostellissa koskaan. Mökit olivat runsaassa puutarhassa ja siellä meni pieniä polkuja ympäriinsä. Päivät vietin rannalla ja illat rantabaarissa. Seuranani oli kolme miestä samasta hostellista. Nyt, kun olin ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla Jamaikalla, huomasin, että pilveä poltetaan joka paikassa. Niin paikalliset kuin turistitkin polttavat, missä haluavat ja hyvin avoimesti. Tiesin, että pilveä poltetaan täällä paljon, mutta koska se on laitonta, luulin sen olevan hieman peiteltyä, edes turistien toimesta.

 Seven mile beach

Ravintolan huumelounaslista

Uuden Seelannin ja Etelä-Amerikan kiivastahtisen reissaamisen jälkeen täällä on ollut vaikea irrottautua kiireen tunteesta. Koska täällä ei ole samalla lailla nähtävää ja tehtävää, aika menee lähinnä rannalla tai kaupungissa pyörien. Kaikenlaisia turistiretkiä toki olisi, mutta hinnat lähtevät 40 eurosta ylöspäin eivätkä ne ole sen ihmeellisempiä kuin Thaimaassakaan. Vesiputouksia, valkoisia hiekkarantoja jne. Koko ajan minulla on tunne, että pitäisi tehdä ja nähdä enemmän ja samalla en saa mitään aikaiseksi. Ehkä Jamaikalla ei niin kuulukaan. Yleinen sanontakin on "soon come - pian tulee".

Saaresta haluan kuitenkin nähdä paljon, joten seuraavaksi siirryin Treasure beachille, pieneen kalastajakylään. Turisteja siellä oli kourallinen ja paikalliset olivat superystävällisisä eivätkä yrittäneet myydä mitään väkisin. Koska sen kaksi päivää, jotka vietin kylässä, satoi, en sielläkään tehnyt paljoa muuta kuin nautin paikallisesta leppoisasta elämäntyylistä.

 Treasure beach

Ihania taloja Treasure Beachilla

Treasure beach jäi kuitenkin taakse ja suuntasin sieltä Port Antonioon. Sain ottaa kaksi reittitaksia ja kolme minubussia päästäkseni sinne. Sain jopa ilmaisen taksikyydin, kun  olin hieman hämilläni Kingstonin bussiasemalla. En tiennyt, että Kingstonin bussiasemalla en voi vain hypätä uuteen bussiin, vaan minun on mentävä yläkaupunkiin. Taksi maksoi liikaa, joten halusin ottaa paikallisen bussin sinne. Pysäkki oli kuitenkin kaukana, eikä käveleminen Kingstonin pahamaineisilla kaduilla koko omaisuuteni kanssa houkuttanut. Niinpä eräs kiltti taksimies heitti minut pysäkille ilmaiseksi.

Matkalla Port Antonioon mietin, kuinka ystävällisiä ja huolehtivaisia ihmisiä Jamaikalla on. Toki on paljon huijareita, etenkin taksikuskeissa. Kuitenkin tunnen, että suurin osa ihmisistä on rehellisiä ja haluavat pitää yksinäisestä valkoisesta naisesta huolta. Sen verran hyvin bussiasemilla on palvelu pelannut. Port Antoniossa sitten kohdalle osuikin raha-ahne taksikuski, joka sai, mitä halusi, koska olin tietämätön halvemmista hinnoista täällä. Pääsin kuitenkin turvallisesti perille, vaikka edelleen sapettaa, että maksamallani hinnalla olisin syönyt kerran paikallisessa ravintolassa.

Port Antoniota

 Paikallinen ravintola

 Hengailua vesiputouksessa

Blue Lagoon. Samanniminen leffa 80-luvulta kuvattiin samaisessa paikassa.

Paljon minua varoiteltiin ennen tänne tuloa ja vielä täälläkin kuulen etenkin paikallisilta, kuinka rohkea olen, kun tulin tänne yksin. En kuitenkaan koe Jamaikaa sen vaarallisemmaksi kuin Afrikkaa. Tietyt asiat kuin tiedostaa ja pitää mielessä, niin pärjää hyvin. Paljon olin kuullut myös juttuja rasismista ja vihamielisyydestä valkoisia kohtaan. Mitään sellaista en ole kokenut. Toki huuteluja perään täällä saa koko ajan, valkoinen blondi nainen yksinäni kun olen, mutta huutelijat ovat ystävällisiä ja yleensä vain kysyvät kuulumiset ja jättävät sitten rauhaan.

Nyt opettelen ottamaan taas rauhallisesti. Reggae soi joka paikassa taustalla, ihmiset ovat leppoisia eikä mihinkään ole kiire; ei siis vaikea tehtävä.