Paratiisissa

Brisbanen rennot päivät jäi taakse ja vuorossa oli Fraser Island-tour. Kolme päivää ja kaksi yötä telttailua maailman suurimmalla hiekkasaarella ja Unescon perintökohteella. Matkanteko saarella tapahtui neljällä maasturilla jonossa, seuraten oppaan autoa. Meitä oli kahdeksan hengen porukka per auto ja onnekkaasti pääsin autoon, jossa muutkin olivat yksin matkaavia. Saarella ei juurikaan ollut teitä tai asumuksia. Ajo tapahtui hiekalla, välillä jopa vedessä ja majoituimme telttaleirissä. Maisemat olivat taas kerran uskomattomat. Tuntui, kuin olisi ollut roadtrip-elokuvassa, kun auton ikkunasta näkyi vain hiekkaa silmänkantamattomiin. Aboriginaalien kielellä saaren nimi onkin K'gari -paratiisi. Saarella oli paljon järviä, mm. Lake Mckenzie, joka syntyi pelkästä sadevedestä. Uimme myös Champagne poolissa, joka oli kallionrakoon syntynyt allas, jonka aallot löivät merestä kallioiden yli. Saarella oli myös haaksirikkoutunut laiva, joka tänä päivänä oli lähinnä kasa ruostunutta metallia. Aina välillä silmään osui dingoja, jotka näyttivät söpöiltä koirilta, mutta todellisuudessa saattoivat hyökätä ihmisten kimppuun, joten yksin kulkemista tuli saarella vältellä. Kun yöllä olimme rannalla katsomassa täysikuuta ja kolme dingoa tuli esille puskasta, oli hetken kuumottavat oltavat. Onneksi ne olivat yhtä kilttejä, miltä näyttivätkin.

Kaikki olivat hehkuttaneet, kuinka upea kokemus Fraser Island on telttailuineen päivineen, joten odotin siltä paljon. Ensimmäisenä yönä mulle iski 40 asteen kuume ja angiina - saarella, jossa ei ole apteekkia tai lääkäriä. Seuraava päivä ei siis varsinaisesti ollut mahtavien kokemusten ilotulitusta. Menin porukan mukana kukkulakiipeilyille  ja uintiretkille, mutta lähinnä odotin hetkeä, jolloin pääsisin takaisin autoon nukkumaan. Lopulta onnistuin saada käsiini antibiootteja, joten viimeinen päivä oli jo hiukan parempi. On se kumma, etten ole puhunut tai ollut edes viittä metriä lähempänä lapsia kahteen kuukauteen ja silti nämä lasten taudit vaivaa mua täälläkin.

All in all, olisi ollut ihan mahtava reissu ilman sairastumista, mutta senkin kanssa silti superhieno! Joku ennen lähtöäni kysyi, otanko Suomesta mukaan antibiootteja varmuuden vuoksi. Vastasin, että saa niitä sitten paikan päältäkin helposti...

Ajelua meressä

Lake Mckenzie

Eli Creek

Champagne pools

Eläintarha keskellä kaupunkia

Brisbanessa hurahti viikko ihmetellen kaikenlaista ja kaikenkarvaista. Kaduilla löntysteli puolen metrin kokoiset liskot, ruokaani väijyivät hieman liskoja suuremmat linnut 30cm nokan kanssa, yöllä opossumit juoksi aidoilla ja taivaalla lenteli lepakot, joiden siipienväli oli valehtelematta metrin. Jos olisin malarialääkityksellä, olisin luullut näkeväni taas lepakkoharhoja. Aamuisin, kun oli hieman pilvistä ja 26°C, paikalliset olivat vetäneet buutsit ja villapaidat päälle. Keskipäivän pahimman kuumuuden aikana heitä oli pilvin pimein puistossa juoksemassa ja treenaamassa. Itse kävin juoksemassa aamukahdeksalta ja jälkihikeä pukkasi vielä kymmeneltä.

Suurin osa muista reissareista, joita olen tavannut täällä, on ollut tai aikoo olla Australiassa useita kuukausia. Useimmilla on working holiday-viisumi, joten he työskentelevät aina välillä. Kaikki ovat ihmeissään kun kerron, että olen täällä vain kolme viikkoa. Olisihan täällä paljon nähtävää, mutta en jaksaisi olla täällä useita kuukausia. Ehkä koska olen jo asennoitunut tähän pari viikkoa per paikka aikatauluun. Uudestaan voisin tulla, mutta sitten haluaisin nähdä länsirannikon. Muutenkin the must-juttu täällä tuntuu olevan itärannikon rantakaupunkien läpi käyminen ja ne muutamat, mitä bussin ikkunasta näin vaikutti melko samanlaisilta kuin Etelä-Afrikan rantakaupungit, jotka kolusin läpi kuusi vuotta sitten. Ja se oli sentään Afrikka.

Jonkinlainen reissuväsymys iski tähän kohtaan myös. Muutama päivä meni nukkuessa ja syödessä kaurapuuroa. Onneksi Brisbanessa on tekoranta keskellä kaupunkia, joten siellä sai muutaman päivän kulutettua autuaasti tekemättä mitään. Asuin loppuviikon Julian luona ja tuntui, kuin olisi ollut kotona. Hengailin Julian kanssa ja jutustelin hänen kämppisten kanssaan. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut eikä tarvinnutkaan.

No worries

Melbourne vaihtui muutaman päivän jälkeen Byron Bayn hippirantakaupunkiin. Taisin käyttää tuttavani vieraanvaraisuutta hyväkseni liian kauan, kun aloin kuulla vihjailuja, että voisin jo lähteä...

Byron Bayssa tavattiin taas Minnan, Julian ja Madden kanssa. Vaikka yksin olo oli tehnyt hyvää niin kaipasin jo juttukavereita. Sain myös neljäksi päiväksi seuralaisen samassa huoneessa asuvasta 19-vuotiaasta Nickistä. Hetkeksi jäin miettimään mitä mä 27-vuotias koluan näitä hikisiä reppureissaajamestoja läpi tämän ikäisenä, kun muut on parikymppisiä. Harmittelin, etten tajunnut jo nuorempana lähteä maailmalle. Olisi vaikka kuinka paljon reissuvuosia edessä ja vastuuta vähemmän kotona. Mutta ei auta, jos henkisen kantin kesti kypsyä näin kauan. Yritän muistaa sen, mihin uskon: aika kyllä tulee. Nuorempana ei ollut tämän aika.

Rakastuin Byron Bayhin jo bussin ikkunasta. Pieniä, ja värikkäitä, kotoisan näköisiä kauppoja ja kuppiloita, ei korkeita rakennuksia eikä liikaa liikennettä. Muutamia hippejä ja paljon surffareita. Rennon tunnelman aisti heti. Ylipäätään aussien lempifraasi on no worries-ei huolta. Sen saa melkein mihin tahansa vastaukseksi. Paitsi silloin, kun kerroin hostellin omistajalle vetäneeni huoneeni avaimet vessasta alas. Silloin oli vähän worries.

Australiassa on erikoista se, miten paljon täällä on sääntöjä ja rajoituksia. Kun Thaimaassa sai tuoda oman kaljan ravintolaan, täällä on alkoholivapaita alueita siellä täällä, leikkipuistoa ei saa käyttää sadesäällä ja hostellin nettikin toimii vaan tietyn ajan päivästä. Välillä tuntuu, että asiat rullasi jopa paremmin Aasiassa kuin täällä.

Paikalliset on kuitenkin ystävällisiä. Ottipa yksi setämies muutaman juoksuaskeleenkin mun perääni tänään, kun näytin ilmeisen eksyneeltä ja hän halusi auttaa.

Reissubudjetti on tässä kohtaa jo levinnyt käsiin. Jos ei jo aikaisemmin niin vähintään nyt, kun buukkasin retken Fraser Islandille, paratiisiautiosaarelle, kiitos työnsä osaavan suomitravelagentti -Sampan. Muutenkin täällä on kaikki luonnollisesti kalliimpaa kuin Aasiassa, vaikka eniten rahaa menee matkustamiseen. Jos pysyisi samassa paikassa sen pari viikkoa, ei olisi rahasta huolta. Tai jos olisin ostanut lennot jo paljon etukäteen, enkä aina vain päiviä ennen. Kuitenkin haluan nähdä joka maasta mahdollisimman paljon ja lukkoon lyödyt päivämäärät kummittelemassa taka-alalla ahdistaa liikaa, joten tällä mennään. Pihistellään sitten loppureissusta tai ollaan kodittomia Suomessa.

onnen hetkiä

Viime viikolla tieni erosi matkaseuralaisistani ja olin ekaa kertaa yksin reissussa. Seurassa ollessa on aina niin paljon hälinää ja menoa, ettei kerkeä kuunnella omia ajatuksia. Nyt kun olin yksin, aloin tuntea täydellisiä onnenhetkiä: viiden tunnin päämäärättömän kävelyn jälkeen Balilla katsellessani auringonlaskua rannalla, lentokoneessa matkalla Australiaan, aamuseitsemältä neljän tunnin yöunien jälkeen istuessani bussissa kohti Melbournen rannikon nähtävyyksiä. Tuli mahtava fiilis, kun tajusin, että lähdin tälle matkalle oikeasti yksin ja olen vapaa tekemään juuri sitä, mitä haluan. Ei sillä, ettenkö olisi viihtynyt reissuseurassani, mutta välillä täytyy olla yksin kuullakseen itseään.

Sunnuntaina saavuin siis Melbourneen ja asustelin Bali-tuttavuuden luona. Hassua, että lähdin tälle reissulle karatakseni arjen velvotteita ja aikuiselämän paineita ja silti parin ensimmäisen päivän aikana Australiassa sain suuret kiksit arjen askareista. Pesin pyykkiä, tein ruokaa ja pääsin salille. Miten onnelliseksi voi tullakaan, kun on rinkka täynnä puhtaita vaatteita ja vain muutamaan vaatteeseen oli pinttynyt tahrat kiinni! Tai kun saa kaurapuuroa ja mustikoita aamupalaksi!

Melbourne voitti mut puolelleen sillä, että kaikki on kävelymatkan etäisyydellä, enkä eksynyt. Huomasin myös oppineeni löytämään halvimmat ruokapaikat. Mitä rumempi ja kolkompi ulkopuolelta, sitä halvempi. Kyllä Australiassakin saa kunnon lounaan 5 eurolla, kun osaa etsiä.

Rakastuin Hosier Laneen, joka on muutama kadunpätkä täynnä taidokkaita graffiteja. Vierailin myös vanhassa vankilassa, jossa on hirtetty ihmisiä 1800-luvulla murhista ja varkauksista. Mieleeni jäi mies, joka oli hirtetty lapsentaposta,  ja 2000-luvulla mies oli todettu syyttömäksi, koska tapauksen todisteet oli edelleen tallessa.

Buukkasin itselleni myös koko päivän reissun Melbournen läheiselle rannikolle, jossa ajettiin Great Ocean Road läpi ja pysähdyttiin nähtävyyksissä. Kävelimme sademetsässä, jossa haistoi eucalyptuspuiden tuoksun ja näin muutaman koalankin nukkumassa puussa. Ihan mielettömiä maisemia, etenkin suuret kivenlohkareet meressä.

- Päivi

Valkoiset naiset Ubudissa

Kuukausi matkustamista takana. En tiedä mihin päivät on kadonnut. Aina tuntuu olevan tekemistä ja vaikkei olisikaan, niin aika vain kuluu siivillä, kun ei tarvitse katsoa kelloa.

Neljä päivää vietettiin Ubudissa, Balin kulttuurikeskuksessa. Käytiin katsomassa balilaista tanssia, joka oli mielenkiintoista, mutta paikoittain pitkäveteistä. Liikkeet ja tanssit oli melko samanlaisia, joten lyhempikin versio olisi riittänyt.

Kiipesin myös ensimmäistä kertaa tulivuorelle. Gunung Batur on 1717metriä korkea ja edelleen aktiivinen. Laavaa ei kuitenkaan näkynyt missään, vaan se oli maan alla piilossa. Aloitimme trekin kolmen aikoihin aamulla, kun vielä oli pimeää. Taskulampun valossa kiivetessä kävi mielessä, mihin on taas itsensä laittanut. Reitti oli vaan kivikkoa, irtokiviä ja hiekkaa. Viiden jälkeen oltiin hyytävän kylmällä huipulla ja odoteltiin auringonnousua. Meille oltiin luvattu huipulla aamiainen, jota ei kuitenkaan saatu. Parin tunnin kiipeämisen jälkeen ruoatta jääminen nosti kiukun pintaan enkä jaksanut fiilistellä maisemia. Juuri kun aurinko oli nousemassa,  taivaalle kerääntyi suuret pilvet ja sumua, joten varsinainen auringonnousukin jäi näkemättä. Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä kraatteri ja vuorelta nouseva kuuma höyry. Jotkut trekkaajat saivat oppailtaan höyryssä keitettyjä munia. Me ei oltu niin onnekkaita.

Gunung Batur

Yhtenä päivänä otettiin taksi koko päiväksi ja käytiin kiertämässä temppeleitä, riisipeltoja ja kahviplantaaseja. Temppeleissä suurin turistinähtävyys oli ilmeisesti me, kolme blondia ja valkoista naista, koska ihmiset halusivat ottaa kuvia meidän kanssa kerta toisensa jälkeen. Ihmiset jopa juoksivat samaan kuvaan meidän kanssa, kun poseerasimme kameran edessä. Kahviplantaaseilla saimme maistella ilmaisia kahvi- ja teenäytteitä. Indonesiassa herkkukahvia on sivettikissakahvi. Sivettikissat syövät plantaaseilla kahvipapuja ja heidän ulosteistaan jauhetaan kahvia. Julia osti tätä "special-kahvia" kupillisen, jota sain maistaa myös. Oli yllättävän hyvää ja pehmeän makuista, vaikka en yleensä juo mustaa kahvia.

Meillä oli taksikuskina nuori Putu-mies, joka kertoili juttuja balilaisesta elämästä. Esimerkiksi pareilla ei ole tapana asua yhdessä ennen avioliittoa ja kun he menevät naimisiin, nainen muuttaa miehensä perheen luo asumaan. Miehet eivät siis koskaan muuta pois vanhempiensa luota. Avioero ei ole yleinen, koska se on niin vaikea saada. Ensin täytyy saada lupa kylän päälliköltä ja sitten käydä monta virastoa läpi.

Skootterin vuokraaminen olisi täällä ihan ehdoton, jos haluaisi päästä liikkumaan halvalla ja helposti. Mun ainoa skootterilla ajo on päätynyt ojaan, joten en halunnut ottaa sitä riskiä uudestaan. Muita turisteja se ei näytä pelottavan ja joka hostellissa onkin ollut vähintään yksi ihminen, joka klenkkaa polvet ja sääret auki skootterionnettomuuden takia. Liikenne täällä on niin kaoottista ja vasemmalla puolella, joten ei ihme, että onnettomuuksia sattuu. Tai sitten käy niin, että ajaa itse itsensä ojaan, niinkuin yhdelle aussitytölle(ja mulle) kävi.